​(I figured I will just write this in English since I would have to do that anyway and everyone reading this probably reads English well, so why do it twice.)
 
163. That’s where I ended up, that’s how many wanted me to serve in the city council.
 
First of all, thank you. Really. That is a lot of people. Not enough to put me in the council but still a lot. I was left about 30 votes shy of a reserve position, so that was pretty close. An actual council seat would have needed more than twice as much so there is no “if” with that. Still, I can’t feel too bad. For a first timer that’s a good number of votes.
 
Also, I was close enough to getting a spot that I will most definitely get some sort of board position in city administration. A number of those always go outside the council members and reserves and I was the 5th one in our party. So there are some concrete results from this. Again, thank you.
 
But more importantly, there is something I have realised from this. The 163 people have sent a clear message that I cannot ignore. What I have said over the last few months has obviously resonated with people. They showed that by voting for me.
 
About 5 months ago I had not even decided if I would get into politics. On Sunday evening I was the 33rd (out of 100) green party candidate on the list with 163 votes. That does not make me a council member but it makes me a player in the game. If someone was thinking that I’m not fully invested or otherwise not necessary in the party since I came aboard so recently, no one is thinking that anymore.
 
When the results rolled in I felt a little disappointed. Mostly because I got so close. I have said over the last several weeks that I had no idea how well the campaign was going. I had nothing to compare it to. Well I do now.
 
Not that I ever got into this thinking that it would just be a one-time shot in the dark, but I really wasn’t sure what I would do with regard to politics if I didn’t go through. I knew it would take some time to figure that out. I guess it took about 30 seconds.
 
I have received 2 new likes on my Facebook page after the results came in. After they came in. That cannot be a show of support for the campaign, not anymore. Those people expect that page to still be there in the future. They expect me to keep working. Out of the current 150 those 2 likes may well be the most important. They force me to remember that I have work to do.
 
Again I saw that under the sun the race is not to the swift, nor the battle to the strong, nor bread to the wise, nor riches to the intelligent, nor favor to those with knowledge, but time and chance happen to them all.
 
Maybe I wasn’t quite ready or maybe this wasn’t the time. But this certainly was the thing. I have felt tired, frustrated, scared, embarrassed and stupid during the past 4 months. But all of the time I have felt right.
 
There is another election coming in about 9 months. I think I just barely learned how to campaign in the last week and that still landed me 163 votes. I know I’m supposed to just relax now and be happy for our party’s success. I am, but that’s not enough. I’m not satisfied. 163 is not enough. There is work to be done. And I’ve never been one to shy away from a fight.
 
As Ernest Hemingway put it:
 
The shortest answer is doing the thing.
 
I am not done.

Kolme yötä vaaliin on, laskin aivan itse eilen. Se oli eilen se, nyt mennään jo perjantaita. Huomenna on viimeinen varsinainen kampanjapäivä. Mitä hemmettiä tapahtui, mihin kaikki aika meni?
 
Näin lähelle vaaleja en enää yritäkään ahtaa mitään varsinaista asiaa. Kunhan summaan joitakin ajatuksia siltä varalta, että ketään kiinnostaa. Minähän en muutamia yksittäisiä mainintoja ja tykkäyksiä lukuun ottamatta oikeastaan tiedä ketkä tätä blogia ovat lukeneet, mutta on teitä kuitenkin ollut. Kiitos lukemisesta ja tykkäyksistä. Toivottavasti sunnuntaina pääsen kiittämään myös äänistä.
 
Tähän väliin on sanottava yksi sana isolla: ÄÄNESTÄKÄÄ!
 
Hyi, caps.

Jos satut haluamaan minut valtuustoon, äänestäminen auttaa. Jos et, äänestäminen auttaa siihenkin. Ainoa teko, jolla voi olla huonoja seurauksia, on äänestämättä jättäminen. Historiallinen vaalivoitto on… öh, historiallisen lähellä.
 
Mutta loppusuoraa mennään. Perjantaina minut löytää vielä Hervannasta ja lauantaina ainakin Hämeenkadulta ja Keskustorin vaalimökiltä, mutta viimeistään pimeyden laskeutuessa lauantaina ensimmäinen kampanja on paketissa. Tuntuu yhtä aikaa siltä, että onneksi se loppuu, mutta myös siltä, että vastahan minä suunnilleen tajusin miten tätä hommaa tehdään.
 
Vaikka olen tietysti viime viikkojen aikana tehnyt muutakin kuin vaalityötä, en oikein muista ajatelleeni mitään muuta suunnilleen helmikuun jälkeen. Tuntuu, että olen käyttänyt tähän hirveästi aikaa, mutta kuitenkin myös siltä, että olisin halunnut tehdä enemmän. Olla enemmän torilla, leikellä enemmän flaikkuja, jakaa enemmän flaikkuja, höpötellä useamman ihmisen kanssa, rapsuttaa useampaa koiraa.
 
Mutta realistisesti ajatellen olen ensikertalaisena varmasti tehnyt niin paljon vaikeimman kautta, että se on hidastanut tekemistä. Työmäärä on varmaankin aika lailla siellä huipussaan, mihin tässä kohtaa oli mahdollisuus. Työtä riitti, sillä se on ainoa resurssini. Rahaa tähän ei ole palanut.
 
Minähän vedin kampanjan lopulta 100% talkootyönä, vaikka joskus syksyllä ehkä vielä pyörittelin mahdollisuuksia mielessäni. Tukiryhmää ei lopulta ollut, koska a) en kehdannut pyytää ketään b) en oikein tiedä mitä olisin sillä teettänyt. Tein itse verkkosivuni, taitoin omat esitteeni, ostin tarpeeksi hyvää paperia, jolle kävin tulostamassa lärpäkkeet yliopistolla. Öisin, koska satojen esitteiden tulostaminen saattaa vähän sotkea toisten työskentely-flow:n.
 
Esitteet ovat ensimmäinen asia, jonka varmasti tekisin heti toisin. Niiden työmäärä oli aivan naurettava, kun tulostin (3 per arkki), leikkelin (valkoiset reunat pois ja sitten kolmeen osaan) ja taittelin (nokkela viritykseni taittuu kolminkerroin) kaikki käsityönä. Taisin tehdä niitä viitisensataa, en osaa enää arvioida. Ehkä neljännes on vielä jäljellä, koska olen huono jakamaan. Olen kyllä seissyt paljon hyvissä jakopaikoissa, en vain tahdo osata tarjota tarpeeksi. Mutta ei se mitään, en ole missään vaiheessa ajatellut, että juuri flaikkujen jakaminen olisi minulle kovin ratkaisevaa.
 
Mitä seuraavaksi? Kun tämä mielipuolinen episodi elämässä päättyy, on kolme vaihtoehtoa. Niin itselleni kuin tälle blogille. Lupailinhan, että yritän pitää tämän elossa joka tapauksessa.

1. Pääsen kaupunginvaltuustoon. En vieläkään osaa alkuunkaan arvioida, kuinka realistista tämä on. Ehkä täysin, ehkä ei ollenkaan. Äänestämällä voit vaikuttaa! Tässä tilanteessa blogiin tulee tauko, koska panikoin, muutan kuukaudeksi erämaahan ja itseni kerättyäni valmistaudun alkavaan kauteen. Mutta sitten blogi palaa, ja tulee koostumaan suurelta osin politiikasta, mutta myös omasta yrityksestäni ottaa siitä selvää.
   
   
2. Pääsen varavaltuutetuksi. Tästä en luultavasti juurikaan sekoa, eikä se vie niin paljoa aikaa. Hieno juttu tämäkin jo olisi, ja varmasti kokemuksista riittäisi tänne kirjoitettavaa. Ehkä kuitenkin vähän vähemmän isoilla kirjaimilla.
   ​
3. Yritys jää haaveeksi. Tämä olisi tietenkin harmi, mutta sitten katsotaan kuinka lähellä oli ja mitä voisi tehdä jatkossa. Luottamustoimia voisi silti olla haravoitavana. Blogi varmasti ottaisi aika lailla toisenlaisen muodon. Varmaankin toimittajamaisemman, ja jatkaisin poliittisen hässäköinnin aprikointia ulkopuolisemmin silmin. Ja sitten olisi varmaan aikaa kirjoittaa myös ihan mistä sattuu. Varmaan jostain nörtähtävästä.

 
Kohta voi siirtyä jännittämisen puolelle, mutta ei aivan vielä. Pari tiukkaa duunipäivää, sitten joka tapauksessa juhlat, koska demokratia. Sunnuntaina kansa kertoo mihin suuntaan sen jälkeen lähdetään.
 
Minun on varmaan vaikeaa olla kirjoittamatta tänne jotain myöhään sunnuntaina, mutta en kyllä vastaa silloin sanomisistani, enkä varmasti ehdi paljoa.
 
Siihen asti, kiitos tähänastisesta.
 
Ja muistakaa äänestää.
 
(P.S. Blogi ja koko nettisivu kyllä siirtyy kaikissa tapauksissa 1-3 jollekin muulle alustalle, tämä Weeblyhän on ihan hirveä. Mutta ilmainen.)

Mainitsin jo ensimmäisessä postauksessani, että olisin halunnut aloittaa tämän blogin perustelemalla, miksi haluan Tampereen kaupunginvaltuustoon. Nyt siis sen kimppuun.

Mitä enemmän olen kysymystä ajatellut, sitä vaikeammalta on alkanut tuntua vastata siihen mitenkään tyhjentävästi. Paras ja perustelluin syy politiikkaan hakeutumiselle on tietenkin se, että pyrkii korjaamaan näkemiään ja kokemiaan epäkohtia. Suomessa niitä riittää, mutta nyt on kyse kuntavaaleista, eikä Tampereella suoraan sanoen ole juuri mikään aivan silmiinpistävän huonosti. Kyseessä on kuitenkin vuodesta toiseen Suomen vetovoimaisin kaupunki, joka on saavuttanut valtakunnallista huomiota kunnianhimoisilla hankkeillaan.

Rehellisin ja aidoin vastaus otsikon kysymykseen olisi oikeastaan yksinkertainen: haluan vaikuttaa asioihin. Se on kuitenkin paska vastaus. Yritetään laajentaa sitä jaarittelemalla.

Sanottava on ennen kaikkea se, etten ole innostunut politiikasta vasta nyt tai äskettäin. Epämääräisen muistikuvan mukaan olen ryhtynyt lukemaan politiikkaa koskevia uutisia tosissani noin 20 vuotta sitten 14-15-vuotiaana. Kymmenisen vuotta sitten olin jo aika varma, että lähden siihen itsekin mukaan (en tiedä vaikuttiko asiaan, että eräs rinnakkaisluokkalainen lukiostani valittiin jo noihin aikoihin eduskuntaan).

Pitkä miettiminen on varmasti osin saamattomuutta opiskelun ja töiden paineessa. Lähinnä kyse on kuitenkin siitä, että ilman julkkiksen asemaa, rahaa kasvavaa puuta tai melkoista suuruudenhulluutta vain kuntavaalit ovat potentiaalinen reitti päätöksentekoon. Tilaisuus tulee siis vain neljän vuoden välein. Viime vuoden aikana tuli lopulta olo, etten enää pysty odottamaan neljää vuotta.

Mukana on tietysti muutakin, mutta viime vuosi oli poliittisesti sellainen pohjanoteeraus, että se teki päätöksestä viimein helpon. Nykyisen hallituksen hallitsematon kompurointi yksinkertaistenkin asioiden kanssa on yhtä aikaa naurattanut holtittomasti ja pelottanut aivan vakavasti. Onko hallitus edes saanut tehtyä useampia päätöksiä kuin se on perunut? Samaan aikaan heikoimpien asemaa on heikennetty, enkä oikein ota selvää, onko edes niiden asema parantunut, joiden oli tarkoitus.

Kaiken huippuna vuosia jatkunut julkisen keskustelun koveneminen ja äärimmäisten mielipiteiden normalisoituminen johti lopulta siihen, että uusnatsi uskalsi tappaa ihmisen keskellä pääkaupungin kirkasta päivää. Ne, jotka eivät viimeistään tällaisista tapahtumista havahdu jonkinlaiseen poliittiseen herätykseen, löytävät varmasti yhteiskunnalle enemmän annettavaa jollain muulla alueella kuin politiikassa. Minä päätin, etten enää odota. Kunnallispolitiikassa ei toki puututa tuon mittakaavan asioihin, mutta ainakin tiedän tehneeni jotain. Ainakin tiedän, etten ole enää ollut hiljaa.

Mitä tulee Tampereeseen, asiat ovat tosiaan suurelta osin mallillaan. Aina on tietenkin asioita, joita voisi parantaa. Sellaisia ovat niin Tampereella kuin kaikkialla Suomessa etenkin opiskelijoiden ja ikäihmisten palvelut. Oma 92-vuotias mummoni ei ajoissa suostunut – pohjalainen kun on – siihen, että hänelle ryhdyttäisiin etsimään paikkaa palvelutalosta tulevaa tarvetta silmällä pitäen. Nyt hän ei tule sellaista saamaan, ellei elä pitkästi yli satavuotiaaksi. Mutta kuten todettua, nämä seikat kaipaavat parannusta lähes aina ja lähes kaikkialla. Nyt on kuitenkin kyse Tampereesta ja vuodesta 2017.

Minusta Tampereen suunta rohkeine hankkeineen katse tulevaisuudessa on juuri nyt oikea. Poliittiset suhdanteet ovat kuitenkin häilyviä. Ja koska kaupungit eivät säädä lakeja, on päätösten pyörtäminen ja muokkaaminen helpompaa kuin valtakunnan tasolla. Haluan päästä valtuustoon varmistamaan, että sovittuja edistysaskeleita ei peruta tai vesitetä. Ratikan rakentamisen on käynnistyttävä sovitusti, ja kakkosvaiheen on seurattava ykkösvaihetta. Kansi- ja areena -hanketta on vietävä eteenpäin, kun siihen on nyt sitouduttu, ja jos hyödyt kohtaavat kustannukset, näkisin mielelläni myös Näsikallion eritasoliittymästä sovittavan seuraavalla valtuustokaudella.

Kehitys kehittyy, sanotaan. Sanotaan myös, ettei sitä voi pysäyttää, mutta kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa ilman yhteistä tahtoa kehittyä. Sitä tahtoa edustamaan tarvitaan päättäjät, jotka pitävät linjasta kiinni ja vievät homman maaliin asti. Tiedän itse katsoneeni päätöksentekoa sivusta liian pitkään, osittain siksi, että olen vain ollut niin onnekas, että asiat ovat menneet toivomaani suuntaan.

Mutta tuuriin ja muiden tekemään työhön voi luottaa vain rajallisen matkan. Jossain vaiheessa ohjat on uskallettava ottaa itse. Tarpeeksi pohdintaa, liian vähän tekoja. Hetki on nyt.

Siksi nyt.