![]() Vaaliteemat tuntuvat olevan minulle hirveän vaikeita valita. Eivät keksiä – valita. Näin oli viime vaaleissakin. Tämä johtunee siitä, etten ole koskaan ollut mikään yhden asian poliitikko, joka pyrkii valtuustoon voidakseen ajaa yksittäistä tärkeää projektia tai muutosta. Siinäkään ei tietysti ole mitään väärää, mutta itse olen ollut aina vähän yleiskiinnostunut kaikesta. Valtuustoon haluan yksinkertaisesti siksi, että minulla on monesta asiasta näkemyksiä, jotka eivät tällä hetkellä tunnu toteutuvan kovin usein. ”Taas pitäisi olla itse tekemässä” ja niin edelleen. Vaalien alla on kuitenkin tapana – aivan järkevästikin – että kaikki rajaavat kiinnostuksen kohteensa korkeintaan muutamaan isompaan teemaan. Noudatan siis tässä asiassa kiltisti sapluunaa ja yritän olla jaarittelematta ja marisematta aivan joka asiasta aivan koko ajan. Etusivultani ja esitteistä löytyy napakoitettu versio näistä kolmesta teemasta, mutta ajattelin avata ne tähän hieman pidemmälti. Toivottavasti joku jaksaa lukea. Mielenterveyspalvelut kuntoon Mielenterveyden ongelmat ovat vuosikymmenien ajan jääneet terveydenhoidossa fyysisten vaivojen katveeseen. Niistä kärsivä kohtaa myös edelleen usein ennakkoluuloja. Häntä saatetaan pitää heikkona, teeskentelijänä tai luulotautisena. Osittain tällaisten epäilysten, osittain huonojen resurssien takia hoitoon pääsee usein aivan liian hitaasti, vaikka tilanne olisi akuutti. Etenkin nuoret törmäävät tähän ongelmaan liian usein. Asiaan on korkea aika saada muutos, ja koronapandemian tuoma poikkeusaika on tehnyt tästä entistäkin kiireellisempää. Moni painiskelee eristyksissä ja tekemisen puutteessa hyvin vaikeiden – pahimmillaan itsetuhoisten ajatusten parissa. Kuntien tehtävä on taata laadukkaat ja riittävät mielenterveyden palvelut, ja tehtävä niihin pääsy nopeaksi ja helpoksi. Täältä löytyy lisätietoa mainiosta Terapiatakuu-aloitteesta. Sen mukaan vain puolet mielenterveyden häiriöön sairastuvista saa tarvitsemaansa hoitoa, vaikka näin tapahtuu tilastollisesti joka toiselle suomalaiselle elämän jossakin vaiheessa. Mielenterveyden ongelmia ei edelleenkään rinnasteta riittävästi fyysisiin sairauksiin, vaikka niiden vaikutukset voivat olla vähintään yhtä vakavia. Hoidon laatukin jättää liian usein toivomisen varaa. Usein eniten kärsivät nuoret, joiden oireiden annetaan pitkittyä ja pahentua. Hoitoon pääsyä on helpotettava ja nopeutettava, ja mielenterveyden ongelmien aiheuttamasta leimautumisesta on päästävä eroon. Kiireellistä apua tarvitsevan on päästävä hoitoon viikon sisällä. Lisää joukkoliikennettä raiteille Tampereen raitiotie aloittaa ensimmäisen vaiheen liikennöinnin vielä tänä vuonna, ja vuonna 2019 alkanut lähijunapilotti on osoittautunut menestykseksi (Juttu esim. täällä). Tahtia ei ole nyt mitään syytä hidastaa, vaan päinvastoin. Itse olisin aivan mielelläni nähnyt raitiotien jatkamisen Pirkkalan suuntaan jo samalla, kun kakkosvaiheesta Lentävänniemeen päätettiin, mutta ymmärrettävästi tätä suuntaa hidastaa jonkin verran se, että myös Pirkkalan on syytä olla projektissa mukana. Lähijunien osalta tilanne on ollut pitkään lähinnä surkuhupaisa, kun Tesomankin seisakkeen käyttöönottoa on vatvottu vuosikaudet. Tampereella on kuitenkin ollut toimiva lähijunaliikenne ennen kuin se lakkautettiin 1980-luvulla, joten on korkea aika saada tämäkin osa-alue taas, noh… raiteilleen. Pilottia ei saa jättää pilotiksi, vaan yhden kärkiprojekteista on seuraavalla nelivuotiskaudella oltava lähijunien palauttaminen voimalla koko seutukuntaa hyödyttämään. Huomattavaa on, että lähijunat saadaan käyttöön pitkälti sillä, että rakennetaan niiden tarvitsemat seisakkeet ja hankintaan junakalusto. Seisakkeet voi paikoin toteuttaa suhteellisen edullisesti, ja alkuvaiheen liikennöintiä voi aivan hyvin hoitaa VR:n vanhemmalla kalustolla, joka poistuisi muuten käytöstä. Rataverkolle mahtuu vielä suhteellisen paljon vuoroja ilman, että lisäraiteita tarvitsee rakentaa minnekään. Hidasteena seisovien viranhaltijoiden vitkuttelulle ja tekosyiden veistelylle on löydettävä vastalääkkeet. Täällä on aiheesta jo vuonna 2012 tehty kattava raportti, josta asiat käyvät pääosin hyvin ilmi. Keskustasta viihtyisä ja tiivis Tämä on toinen pitkäaikainen lempilapseni, ja tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa siitä, koska koen olevani asiasta vähän väliä äänessä muutenkin. Toivottavasti en siis aivan mahdottomasti toista itseäni. Tampere on kapealla kannaksella sijaitseva kaupunki, jonka keskustalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä alueellisesti pieneksi. Kaupungin jatkuvasti kasvaessa on kuitenkin aivan kestämätöntä levittää uusia lähiöitä kauas keskustasta ja jyrätä niiden tieltä luontoa samaan aikaan, kun ydinkeskustassa jätetään 60-vuotta vanhat ränsistyneet yksikerroksiset liikesiivet ja ankeat parkkikentät rauhaan. Ainoa oikea ratkaisu on tiivistää kaupunkia keskeltä ja rakentaa ylöspäin. Kun ihmisiä, työpaikkoja ja palveluita on enemmän pienemmällä alueella, tarvetta pitkien matkojen kulkemiseen on vähemmän. Liikenne, saasteet ja melu vähenevät, matkat voi tehdä ilman omaa autoa ja luontoa säästyy. Tässä ei yksinkertaisesti ole haittapuolia. Tietenkin historiallisten alueiden ja rakennusten kohdalla on oltava tarkempana, eikä täydennysrakentaminen sovi joka kortteliin. Suunniteltu asemakeskus on loistoesimerkki siitä, minne se sopii, ja se pitääkin minusta käynnistää tulevan valtuustokauden aikana. Keskustassa riittää toki muutakin työstettävää. Autojen vähentäminen oli hyvä ensimmäinen askel ydinkeskustan viihtyisyyden lisäämiseksi, mutta paljon enemmän on tehtävä. Tampere ansaitsee kunnollisen kävelykeskustan, joka houkuttelee myös pysähtymään. Tämä on myös alueen yritysten etu, vaikka osa valtuutetuista jyrisee jatkuvasti parkkipaikkojen puolesta. Tuomikirkonkadun tapainen puolivillainen viritys, joka täyttyy edelleen jatkuvasti pysäköidyistä autoista, ei kelpaa alkuunkaan. Tämän kanssa täytyy vihdoin ryhtyä olemaan tosissaan, sillä keskusta kuuluu ennen kaikkea ihmisille. Kuninkaankatu tuntuu viihtyisyyden osalta jo hieman menetetyltä tapaukselta, vaikka mielelläni sielläkin kehitystä näkisin. Varsinainen kävelykeskusta syntyisi kuitenkin luonnollisimmin juuri Tuomiokirkonkadun ympäristöön. Tulevaan matkakeskukseen saapuvat ihmiset eivät luonnollisesti ole liikkeellä omalla autolla, joten kävelylle suunniteltu alue heti naapurikorttelissa olisi enemmän kuin loogista. Toivottavasti tämä avasi ajatteluani järkevästi, eikä liian pitkästyttävästi. Laitetaan vielä pakollinen loppuun siltä varalta, että jollain on kiinnostusta tukea tätä touhua. Muutama eurokin auttaa: https://bit.ly/37DNmAf.
0 Comments
(I figured I will just write this in English since I would have to do that anyway and everyone reading this probably reads English well, so why do it twice.)
163. That’s where I ended up, that’s how many wanted me to serve in the city council. First of all, thank you. Really. That is a lot of people. Not enough to put me in the council but still a lot. I was left about 30 votes shy of a reserve position, so that was pretty close. An actual council seat would have needed more than twice as much so there is no “if” with that. Still, I can’t feel too bad. For a first timer that’s a good number of votes. Also, I was close enough to getting a spot that I will most definitely get some sort of board position in city administration. A number of those always go outside the council members and reserves and I was the 5th one in our party. So there are some concrete results from this. Again, thank you. But more importantly, there is something I have realised from this. The 163 people have sent a clear message that I cannot ignore. What I have said over the last few months has obviously resonated with people. They showed that by voting for me. About 5 months ago I had not even decided if I would get into politics. On Sunday evening I was the 33rd (out of 100) green party candidate on the list with 163 votes. That does not make me a council member but it makes me a player in the game. If someone was thinking that I’m not fully invested or otherwise not necessary in the party since I came aboard so recently, no one is thinking that anymore. When the results rolled in I felt a little disappointed. Mostly because I got so close. I have said over the last several weeks that I had no idea how well the campaign was going. I had nothing to compare it to. Well I do now. Not that I ever got into this thinking that it would just be a one-time shot in the dark, but I really wasn’t sure what I would do with regard to politics if I didn’t go through. I knew it would take some time to figure that out. I guess it took about 30 seconds. I have received 2 new likes on my Facebook page after the results came in. After they came in. That cannot be a show of support for the campaign, not anymore. Those people expect that page to still be there in the future. They expect me to keep working. Out of the current 150 those 2 likes may well be the most important. They force me to remember that I have work to do. Again I saw that under the sun the race is not to the swift, nor the battle to the strong, nor bread to the wise, nor riches to the intelligent, nor favor to those with knowledge, but time and chance happen to them all. Maybe I wasn’t quite ready or maybe this wasn’t the time. But this certainly was the thing. I have felt tired, frustrated, scared, embarrassed and stupid during the past 4 months. But all of the time I have felt right. There is another election coming in about 9 months. I think I just barely learned how to campaign in the last week and that still landed me 163 votes. I know I’m supposed to just relax now and be happy for our party’s success. I am, but that’s not enough. I’m not satisfied. 163 is not enough. There is work to be done. And I’ve never been one to shy away from a fight. As Ernest Hemingway put it: The shortest answer is doing the thing. I am not done. Kolme yötä vaaliin on, laskin aivan itse eilen. Se oli eilen se, nyt mennään jo perjantaita. Huomenna on viimeinen varsinainen kampanjapäivä. Mitä hemmettiä tapahtui, mihin kaikki aika meni?
Näin lähelle vaaleja en enää yritäkään ahtaa mitään varsinaista asiaa. Kunhan summaan joitakin ajatuksia siltä varalta, että ketään kiinnostaa. Minähän en muutamia yksittäisiä mainintoja ja tykkäyksiä lukuun ottamatta oikeastaan tiedä ketkä tätä blogia ovat lukeneet, mutta on teitä kuitenkin ollut. Kiitos lukemisesta ja tykkäyksistä. Toivottavasti sunnuntaina pääsen kiittämään myös äänistä. Tähän väliin on sanottava yksi sana isolla: ÄÄNESTÄKÄÄ! Hyi, caps. Jos satut haluamaan minut valtuustoon, äänestäminen auttaa. Jos et, äänestäminen auttaa siihenkin. Ainoa teko, jolla voi olla huonoja seurauksia, on äänestämättä jättäminen. Historiallinen vaalivoitto on… öh, historiallisen lähellä. Mutta loppusuoraa mennään. Perjantaina minut löytää vielä Hervannasta ja lauantaina ainakin Hämeenkadulta ja Keskustorin vaalimökiltä, mutta viimeistään pimeyden laskeutuessa lauantaina ensimmäinen kampanja on paketissa. Tuntuu yhtä aikaa siltä, että onneksi se loppuu, mutta myös siltä, että vastahan minä suunnilleen tajusin miten tätä hommaa tehdään. Vaikka olen tietysti viime viikkojen aikana tehnyt muutakin kuin vaalityötä, en oikein muista ajatelleeni mitään muuta suunnilleen helmikuun jälkeen. Tuntuu, että olen käyttänyt tähän hirveästi aikaa, mutta kuitenkin myös siltä, että olisin halunnut tehdä enemmän. Olla enemmän torilla, leikellä enemmän flaikkuja, jakaa enemmän flaikkuja, höpötellä useamman ihmisen kanssa, rapsuttaa useampaa koiraa. Mutta realistisesti ajatellen olen ensikertalaisena varmasti tehnyt niin paljon vaikeimman kautta, että se on hidastanut tekemistä. Työmäärä on varmaankin aika lailla siellä huipussaan, mihin tässä kohtaa oli mahdollisuus. Työtä riitti, sillä se on ainoa resurssini. Rahaa tähän ei ole palanut. Minähän vedin kampanjan lopulta 100% talkootyönä, vaikka joskus syksyllä ehkä vielä pyörittelin mahdollisuuksia mielessäni. Tukiryhmää ei lopulta ollut, koska a) en kehdannut pyytää ketään b) en oikein tiedä mitä olisin sillä teettänyt. Tein itse verkkosivuni, taitoin omat esitteeni, ostin tarpeeksi hyvää paperia, jolle kävin tulostamassa lärpäkkeet yliopistolla. Öisin, koska satojen esitteiden tulostaminen saattaa vähän sotkea toisten työskentely-flow:n. Esitteet ovat ensimmäinen asia, jonka varmasti tekisin heti toisin. Niiden työmäärä oli aivan naurettava, kun tulostin (3 per arkki), leikkelin (valkoiset reunat pois ja sitten kolmeen osaan) ja taittelin (nokkela viritykseni taittuu kolminkerroin) kaikki käsityönä. Taisin tehdä niitä viitisensataa, en osaa enää arvioida. Ehkä neljännes on vielä jäljellä, koska olen huono jakamaan. Olen kyllä seissyt paljon hyvissä jakopaikoissa, en vain tahdo osata tarjota tarpeeksi. Mutta ei se mitään, en ole missään vaiheessa ajatellut, että juuri flaikkujen jakaminen olisi minulle kovin ratkaisevaa. Mitä seuraavaksi? Kun tämä mielipuolinen episodi elämässä päättyy, on kolme vaihtoehtoa. Niin itselleni kuin tälle blogille. Lupailinhan, että yritän pitää tämän elossa joka tapauksessa.
Kohta voi siirtyä jännittämisen puolelle, mutta ei aivan vielä. Pari tiukkaa duunipäivää, sitten joka tapauksessa juhlat, koska demokratia. Sunnuntaina kansa kertoo mihin suuntaan sen jälkeen lähdetään. Minun on varmaan vaikeaa olla kirjoittamatta tänne jotain myöhään sunnuntaina, mutta en kyllä vastaa silloin sanomisistani, enkä varmasti ehdi paljoa. Siihen asti, kiitos tähänastisesta. Ja muistakaa äänestää. (P.S. Blogi ja koko nettisivu kyllä siirtyy kaikissa tapauksissa 1-3 jollekin muulle alustalle, tämä Weeblyhän on ihan hirveä. Mutta ilmainen.) |
Petteri
Tamperelainen toimittaja ja ehdokas kaupunginvaltuustoon kuntavaaleissa 2021. Arkisto
March 2021
Categories
All
|