Vaaliteemat tuntuvat olevan minulle hirveän vaikeita valita. Eivät keksiä – valita. Näin oli viime vaaleissakin. Tämä johtunee siitä, etten ole koskaan ollut mikään yhden asian poliitikko, joka pyrkii valtuustoon voidakseen ajaa yksittäistä tärkeää projektia tai muutosta. Siinäkään ei tietysti ole mitään väärää, mutta itse olen ollut aina vähän yleiskiinnostunut kaikesta. Valtuustoon haluan yksinkertaisesti siksi, että minulla on monesta asiasta näkemyksiä, jotka eivät tällä hetkellä tunnu toteutuvan kovin usein. ”Taas pitäisi olla itse tekemässä” ja niin edelleen.

Vaalien alla on kuitenkin tapana – aivan järkevästikin – että kaikki rajaavat kiinnostuksen kohteensa korkeintaan muutamaan isompaan teemaan. Noudatan siis tässä asiassa kiltisti sapluunaa ja yritän olla jaarittelematta ja marisematta aivan joka asiasta aivan koko ajan. Etusivultani ja esitteistä löytyy napakoitettu versio näistä kolmesta teemasta, mutta ajattelin avata ne tähän hieman pidemmälti. Toivottavasti joku jaksaa lukea.
​

Mielenterveyspalvelut kuntoon

Mielenterveyden ongelmat ovat vuosikymmenien ajan jääneet terveydenhoidossa fyysisten vaivojen katveeseen. Niistä kärsivä kohtaa myös edelleen usein ennakkoluuloja. Häntä saatetaan pitää heikkona, teeskentelijänä tai luulotautisena. Osittain tällaisten epäilysten, osittain huonojen resurssien takia hoitoon pääsee usein aivan liian hitaasti, vaikka tilanne olisi akuutti. Etenkin nuoret törmäävät tähän ongelmaan liian usein.

Asiaan on korkea aika saada muutos, ja koronapandemian tuoma poikkeusaika on tehnyt tästä entistäkin kiireellisempää. Moni painiskelee eristyksissä ja tekemisen puutteessa hyvin vaikeiden – pahimmillaan itsetuhoisten ajatusten parissa. Kuntien tehtävä on taata laadukkaat ja riittävät mielenterveyden palvelut, ja tehtävä niihin pääsy nopeaksi ja helpoksi.

Täältä löytyy lisätietoa mainiosta Terapiatakuu-aloitteesta. Sen mukaan vain puolet mielenterveyden häiriöön sairastuvista saa tarvitsemaansa hoitoa, vaikka näin tapahtuu tilastollisesti joka toiselle suomalaiselle elämän jossakin vaiheessa.

Mielenterveyden ongelmia ei edelleenkään rinnasteta riittävästi fyysisiin sairauksiin, vaikka niiden vaikutukset voivat olla vähintään yhtä vakavia. Hoidon laatukin jättää liian usein toivomisen varaa. Usein eniten kärsivät nuoret, joiden oireiden annetaan pitkittyä ja pahentua. Hoitoon pääsyä on helpotettava ja nopeutettava, ja mielenterveyden ongelmien aiheuttamasta leimautumisesta on päästävä eroon. Kiireellistä apua tarvitsevan on päästävä hoitoon viikon sisällä.
​

Lisää joukkoliikennettä raiteille

Tampereen raitiotie aloittaa ensimmäisen vaiheen liikennöinnin vielä tänä vuonna, ja vuonna 2019 alkanut lähijunapilotti on osoittautunut menestykseksi (Juttu esim. täällä). Tahtia ei ole nyt mitään syytä hidastaa, vaan päinvastoin. Itse olisin aivan mielelläni nähnyt raitiotien jatkamisen Pirkkalan suuntaan jo samalla, kun kakkosvaiheesta Lentävänniemeen päätettiin, mutta ymmärrettävästi tätä suuntaa hidastaa jonkin verran se, että myös Pirkkalan on syytä olla projektissa mukana.

Lähijunien osalta tilanne on ollut pitkään lähinnä surkuhupaisa, kun Tesomankin seisakkeen käyttöönottoa on vatvottu vuosikaudet. Tampereella on kuitenkin ollut toimiva lähijunaliikenne ennen kuin se lakkautettiin 1980-luvulla, joten on korkea aika saada tämäkin osa-alue taas, noh… raiteilleen. Pilottia ei saa jättää pilotiksi, vaan yhden kärkiprojekteista on seuraavalla nelivuotiskaudella oltava lähijunien palauttaminen voimalla koko seutukuntaa hyödyttämään.

Huomattavaa on, että lähijunat saadaan käyttöön pitkälti sillä, että rakennetaan niiden tarvitsemat seisakkeet ja hankintaan junakalusto. Seisakkeet voi paikoin toteuttaa suhteellisen edullisesti, ja alkuvaiheen liikennöintiä voi aivan hyvin hoitaa VR:n vanhemmalla kalustolla, joka poistuisi muuten käytöstä. Rataverkolle mahtuu vielä suhteellisen paljon vuoroja ilman, että lisäraiteita tarvitsee rakentaa minnekään. Hidasteena seisovien viranhaltijoiden vitkuttelulle ja tekosyiden veistelylle on löydettävä vastalääkkeet. Täällä on aiheesta jo vuonna 2012 tehty kattava raportti, josta asiat käyvät pääosin hyvin ilmi.
​

Keskustasta viihtyisä ja tiivis

Tämä on toinen pitkäaikainen lempilapseni, ja tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa siitä, koska koen olevani asiasta vähän väliä äänessä muutenkin. Toivottavasti en siis aivan mahdottomasti toista itseäni.

Tampere on kapealla kannaksella sijaitseva kaupunki, jonka keskustalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä alueellisesti pieneksi. Kaupungin jatkuvasti kasvaessa on kuitenkin aivan kestämätöntä levittää uusia lähiöitä kauas keskustasta ja jyrätä niiden tieltä luontoa samaan aikaan, kun ydinkeskustassa jätetään 60-vuotta vanhat ränsistyneet yksikerroksiset liikesiivet ja ankeat parkkikentät rauhaan.

Ainoa oikea ratkaisu on tiivistää kaupunkia keskeltä ja rakentaa ylöspäin. Kun ihmisiä, työpaikkoja ja palveluita on enemmän pienemmällä alueella, tarvetta pitkien matkojen kulkemiseen on vähemmän. Liikenne, saasteet ja melu vähenevät, matkat voi tehdä ilman omaa autoa ja luontoa säästyy. Tässä ei yksinkertaisesti ole haittapuolia. Tietenkin historiallisten alueiden ja rakennusten kohdalla on oltava tarkempana, eikä täydennysrakentaminen sovi joka kortteliin. Suunniteltu asemakeskus on loistoesimerkki siitä, minne se sopii, ja se pitääkin minusta käynnistää tulevan valtuustokauden aikana.

​Keskustassa riittää toki muutakin työstettävää. Autojen vähentäminen oli hyvä ensimmäinen askel ydinkeskustan viihtyisyyden lisäämiseksi, mutta paljon enemmän on tehtävä. Tampere ansaitsee kunnollisen kävelykeskustan, joka houkuttelee myös pysähtymään. Tämä on myös alueen yritysten etu, vaikka osa valtuutetuista jyrisee jatkuvasti parkkipaikkojen puolesta.

Tuomikirkonkadun tapainen puolivillainen viritys, joka täyttyy edelleen jatkuvasti pysäköidyistä autoista, ei kelpaa alkuunkaan. Tämän kanssa täytyy vihdoin ryhtyä olemaan tosissaan, sillä keskusta kuuluu ennen kaikkea ihmisille. Kuninkaankatu tuntuu viihtyisyyden osalta jo hieman menetetyltä tapaukselta, vaikka mielelläni sielläkin kehitystä näkisin. Varsinainen kävelykeskusta syntyisi kuitenkin luonnollisimmin juuri Tuomiokirkonkadun ympäristöön. Tulevaan matkakeskukseen saapuvat ihmiset eivät luonnollisesti ole liikkeellä omalla autolla, joten kävelylle suunniteltu alue heti naapurikorttelissa olisi enemmän kuin loogista.

Toivottavasti tämä avasi ajatteluani järkevästi, eikä liian pitkästyttävästi. Laitetaan vielä pakollinen loppuun siltä varalta, että jollain on kiinnostusta tukea tätä touhua. Muutama eurokin auttaa: https://bit.ly/37DNmAf.

Olen suunnilleen saanut tässä blogissa sanottua jotain kaikesta muusta haluamastani, mutta oman ykkösteemani säästin tänne viimeiselle viikolle asti. Osin siksi, että se olisi parhaaseen aikaan tapetilla, mutta osin myös siksi, että se on hankala käsiteltävä. Olen ollut niin syvällä tässä aihepiirissä niin pitkään, että siitä olisi liikaa sanottavaa, lähestyi sitä miten tahansa. Yritän nyt kuitenkin käydä läpi oleellisimmat asiat, jotka potentiaaliselle äänestäjälle voisivat olla tärkeitä. Itselleni ovat tietenkin.
​

​Kuten Ryhmä 35000 on ansiokkaasti pitänyt tapetilla, Tampereen asukkaista peräti kuudennes on opiskelijoita. Tätä voi mitä suurimmalla syyllä kutsua opiskelijakaupungiksi. Tämä valtava väestönosa on merkittävä voimavara ja imagotekijä, mutta se vaatii myös resursseja. Päättäjien on siis pidettävä tämä(kin) joukko ja sen erityistarpeet tiukasti mielessään.
 
Tampere on kyselyiden mukaan ollut vuosikaudet Suomen vetovoimaisin kaupunki. Tässä kaupungin korkeakoulut ja niissä opiskelevat opiskelijat ovat merkittävässä roolissa. Jos Tampere ei olisi vetovoimainen kaupunki opiskelijoille, se ei olisi vetovoimainen kaupunki ensinkään. Kun tämä asema on saavutettu, siitä on myös pidettävä kiinni.
 
Muun muassa Tampere3-hankkeella on mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi kolmen paikallisen korkeakoulun tilanteeseen ja imagoon. Koska asiat ovat tällä hetkellä niinkin hyvin kuin ovat, mitään hätiköityjä päätöksiä ei saa tehdä. Teekkarit painoivat syksyllä asian suhteen jarrua, koska eivät pitäneet siitä miten asia eteni. Kaupunki ei tietenkään suoraan päätä näitä asioita oppilaitosten puolesta, mutta sen on toimittava asiassa maltillisesti opiskelijoita kuunnellen. Vähintäänkin se voi auttaa varmistamaan, ettei hätiköintiä tapahdu.

Jokaisen muualta muuttavan opiskelijan ensimmäinen huolenaihe on asunto. Tilanne on pikkuhiljaa parantunut, mutta koska opiskelijoiden määrä edelleen kasvaa, aihe tulee pysymään tapetilla vielä pitkään. Tämä on asia, johon kaupunki pystyy merkittävästi vaikuttamaan. Tässä on yksi hyvä esimerkki siitä, mikä on oikea suunta.
 
Kaupungin tehtävä ei ole, eikä pidäkään olla, opiskelija-asuntojen rakentaminen. Niitä rakentavat täällä pitkälti TOAS ja Pirkan Opiskelija-asunnot. Kaupungin tehtävä kuitenkin on kaavoittaa opiskelijoiden asumiseen riittävästi tilaa alueilta, joilla opiskelijat haluavat asua. Käytännössä keskustasta ja oppilaitosten läheltä. Tässä on useampikin asia, jotka on syytä ottaa huomioon.
 
Opiskelijoiden asumisen tulisi olla mahdollisimman edullista. Jos sijainti jätetään hetkeksi sivuun (opiskelijoiden suosimat alueet eivät yleisesti ottaen ole edullisimpia), kaavoituspuolelle jää kaksi tärkeää työkalua. Ensinnäkin tonttimaasta saadaan enemmän irti rakentamalla korkeammalle. Tiettyyn rajaan asti korkeammalle rakentaminen laskee neliöhintaa. Pitää siis uskaltaa kaavoittaa korkealle.
 
Toinen keino on parkkinormin purkaminen opiskelijatalojen osalta. Parkkinormi toimii niin päin, että se aktiivisesti korottaa rakennettujen neliöiden hintoja, koska se vaatii rakennuksen yhteyteen tietyn määrän parkkipaikkoja asuinneliöitä kohden. Opiskelijoiden keskuudessa auton omistaminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin väestössä keskimäärin, joten parkkinormista voidaan hyvin luopua kokonaan. Kaikille tarkoitettujen asuntojen osalta voidaan ehkä toistaiseksi tyytyä normin keventämiseen, mutta vähintään se on tehtävä mahdollisimman pian.
 
Viimeiseksi pitäisi katsella asumismuotoja avoimin mielin. Opiskelijat asuvat mitä moninaisimmilla tavoilla. Useampi haluaa nykyään yksiön kuin 20 vuotta sitten. Niitä on siis syytä rakentaa voittopuolisesti, osaan kohteista jopa pelkästään. Soluasuntoja on oltava valikoimassa jonkin verran, mutta on kyseenalaista kannattaako uusia rakentaa enää lainkaan. Perheasunnoille on tietty määrä kysyntää, mutta perheellistyvät opiskelijat tapaavat myös muuttaa suhteellisen pian pois opiskelijataloista.
 
Yhteisöllinen ja kommuunityyppinen asuminen sen sijaan ovat urbaanin ympäristön yleistyviä asumismuotoja, suurelta osin kustannussyistä. Ne myös mahdollistavat asumisen muokkaamisen oman näköiseksi paremmin kuin soluasunnot, mutta hillitsevät silti kustannuksia. Opiskelijoille pitää tarjota asumistyyppejä kysynnän mukaan.
​

​Opiskelijoiden tarpeet eivät tietenkään lopu siihen, ettei heille on järjestynyt mieluisa asunto. Monella ihmisryhmällä on omat erityistarpeensa, jotka on huomioitava muun palvelutuotannon ohessa. Opiskelijat eivät ole poikkeus. Tämä on toisaalta hienosti ymmärrettykin Suomessa jo kauan sitten. Meillä on järjestetty esimerkiksi opiskelijoille kokonaan oma terveydenhuolto. YTHS on ikään kuin työterveys opiskelijalle, joka ei käy töissä. Harmi vain, että sen resursseja on viime vuosina huononnettu, vaikka kysyntää on aina vain enemmän.
 
Opiskelijoiden terveydenhuolto kaipaisi lisää resursseja, mutta YTHS:n rahoitus on kansallisen tason asia, joten en sotke Tamperetta siihen. Sanon kuitenkin sen, että kaikki mitä tällä saralla on tehtävissä, olisi syytä tehdä. Mikään ei ole niin omiaan sotkemaan pasmoja ja pidentämään opiskelun kestoa kuin sairastelu. Oli se sitten fyysistä tai henkistä sorttia. Etenkin jälkimmäisen osalta resurssit ovat laahanneet onnettomasti jäljessä, vaikka tilastot kertovat, että tarve on jatkuvasti lisääntynyt.
 
Kaupunki kuitenkin voi pyrkiä julkisen terveydenhuollon puolella varmistamaan, että se mikä YTHS:n osalta jää toteutumatta, saataisiin riittävästi korvattua toisaalla. Kun opiskelijat pysyvät terveinä, he valmistuvat nopeammin ja siirtyvät tukien saajista uusiksi veronmaksajiksi, mikä tekee kaupungille hyvää.
 
Yksi kaupungin palvelu, joka on jo olemassa, mutta tuntuu olevan opiskelijoiden keskuudessa täysin alihyödynnetty, on velkaneuvonta. Talousvaikeudet ovat useimmille opiskelijoille hyvin tuttuja, niin minullekin. Olisi tietysti parasta, jos talousneuvontaa saisi jo ennen kuin velkaa on päässyt syntymään, mutta varsinainen velkaneuvontakaan ei tavoita opiskelijoita. Tämän osalta en ole perehtynyt siihen, onko kyse resurssipulasta vai tiedottamisesta, mutta itse törmäsin koko palvelun olemassaoloon vasta, kun olin asunut Tampereella jo kymmenisen vuotta. Parantamisen varaa siis on.
 
Ja kun talouteen päästiin, voidaan sitä katsoa kaupunginkin näkökulmasta. Nykyiset opiskelijat ovat nimittäin kaikki tulevia Tamperelaisia veronmaksajia. Vaikka he saattavat opiskeluaikanaan olla ainakin osittain kuluerä, olisi heidän pitämisensä kaupungissa valmistumisen jälkeen erittäin tärkeää. Tämän onnistumiseksi heillä on oltava täällä ennen kaikkea töitä. Pääkaupunkiseutu on työpaikkojen ykköskeskittymä jo pelkästään väkilukunsa takia. Sen kanssa emme pysty, eikä meidän tarvitse kilpailla.
 
Kaupungin pitää kuitenkin tehdä kaikki voitavansa, että Tampereen oppilaitoksista valmistuneet myös työllistyvät tänne. Tähän tarvitaan perinteistä opintojen aikaista uraohjausta, mutta myös harjoittelupaikkoja, valmistumisen jälkeisiä räätälöityjä työelämäpalveluita että uusien yritysten tukemista. Erityisesti uutena osa-alueena kaupungin pitäisi tukea uusien start-upien perustamista vähintäänkin tarjoamalla niille toimitiloja ja neuvontapalveluita. Tapoja tällaisen tuen tarjoamiseen on monia, eikä tuki ole kiinni mistään muusta kuin siitä, että kuunnellaan sen tarvitsijoita. Niin ja siitä, että ruvetaan hommiin.
 
Kuten totesin, ja yltä käy ehkä ilmi, näistä aiheista riittäisi sanottavaa. Mutta koska lukijan sietokyky ja oma aikani ovat rajallisia, tyydytään taas tältä erää tähän. Lopuksi haluan vain sanoa kaikille opiskelijoille, että olitte sitten tulleet tänne vuosia sitten tai vasta äsken, ja olitte sitten vain käymässä tai jäämässä loppuiäksenne: tämä on teidän kaupunkinne.
 
Teitä on joka kuudes, ja teillä on valtava voima käytettävissänne. Käyttäkää valtaanne, äänestäkää, ja käskekää kaverinne mukaan. Vain sillä tavoin saatte kaupungista itsenne näköisen.
 
Ja sitten ruvetaan hommiin.

Tulin jotenkin puolihuolimattomasti havainneeksi, että vaikka olen viimeisten kuukausien aikana keskustellut lukemattomat kerrat Eteläpuiston kaavasta sekä reaalimaailmassa että internetissä, en ole kirjoittanut siitä mitään tänne blogiin. Nopea yhteenveto lienee paikallaan, sillä tämä asia tuntuu nousevan näissä vaaleissa tapetille jatkuvasti.
 
Eteläpuiston kaavaksihan ollaan tällä hetkellä hyväksymässä Seelake-suunnitelman pohjalta laadittua kokonaisuutta, joka toisi alueelle asunnot 2800 uudelle asukkaalle, siirtäisi rantaa hieman kauemmas täyttömaan päälle ja tietäisi lähtöä merkittävälle osalle alueen puista. En käy detaileja tässä enempää läpi, sillä niitä on internet pullollaan ja osa tamperelaisista alkaa jo kyllästyä aiheeseen. Tietoa löytyy esimerkiksi kaupungin sivuilta.

Oman näkemykseni voisin tiivistää muutamaan palluraan, ettei olennainen huku tekstimassaan:

• Eteläpuisto ei nykymuodossaan ole kovinkaan suurelta osin puistoa, ja alue on olemattomassa käytössä ja osittain jopa epämiellyttävä.
• Yllä mainittu asiantila on vallinnut kymmeniä vuosia, puistoa ei ole viitsitty laittaa arvoiseensa kuntoon.
• Merkittävät alueet tämän mittakaavan lisärakentamiselle keskustan lähellä ovat vähissä, joten alueen hyödyntäminen on tärkeää.
• Alarannassa ei menetetä yhtään mitään, mutta ylempänä kieltämättä komeita puita. Olisin kiinnostunut selvittämään vielä ennen lopullista päätöstä, saisiko useamman säästettyä.
• Koska Pyynikin laaja luontoalue on aivan vieressä, Eteläpuiston rakentaminen ei aiheuta liian suurta viheralueiden menetystä.

​Eli kuten tuosta käynee ilmi, kannatan alueen rakentamista, mutta pieniä viilauksia puiden hyväksi olisin kyllä valmis tekemään.

Minulta löytyy tietenkin sympatiaa puistoa puolustaville. Jo pelkkä tutun maiseman menettäminen kirpaisee, ja pienikin luonnon menetys on menetys. Valintoja on kuitenkin tehtävä. Kuten Oras Tynkkynen osuvasti kirjoittaa, aina ei voi rakentaa ”jonnekin muualle”.
 
Keskustan lähellä on paljon tarvittavaa infrastruktuuria jo valmiina, mikä alentaa kustannuksia. Ja jos rakennusmassa siirrettäisiin ”jonnekin muualle”, menetettäisiin luontoa siellä jossain muualla. Kaiken lisäksi syntyisi lisää tarpeetonta liikennettä, kun kaukaa pitäisi kulkea keskustaan. Metsälähiöiden aika on toivottavasti Suomessa jo mennyt.
 
Mikäli kyseessä olisi aidosti kaunis puistoalue, josta olisi pidetty huolta, olisin itsekin paljon epäilevämpi rakennushankkeiden suhteen. En tietenkään hyväksyisi tällaista esimerkiksi Pyynikille. Mutta Eteläpuisto on niin suurelta osin ilman käyttöä olevaa joutomaata, että sen arvona ovat lähinnä maisemat järvelle ja fantastinen sijainti lähellä keskustaa.
 
Nämä molemmat ovat arvoja myös asuntorakentamisessa, joten alue on luonnollisesti houkutteleva. Niitä ei myöskään menetetä, sillä rantaa jatketaan täyttömaan avulla, ja kaupunkilaiset pääsevät vuosien päästä entistä viihtyisämpään Eteläpuistoon järven rannalle.
 
Kuten useimmissa hankkeissa, tässäkin on omat ongelmansa ja kipukohtansa, mutta ne voidaan minimoida ja saada tulokseksi kaikkien kannalta hyvä uusi asuinalue. Viilattavaa on vielä, mutta toivon mukaan viimeistään syksyllä voidaan lopettaa riitely ja ryhtyä yhdessä tekemään viihtyisää Eteläpuistoa.