​(I figured I will just write this in English since I would have to do that anyway and everyone reading this probably reads English well, so why do it twice.)
 
163. That’s where I ended up, that’s how many wanted me to serve in the city council.
 
First of all, thank you. Really. That is a lot of people. Not enough to put me in the council but still a lot. I was left about 30 votes shy of a reserve position, so that was pretty close. An actual council seat would have needed more than twice as much so there is no “if” with that. Still, I can’t feel too bad. For a first timer that’s a good number of votes.
 
Also, I was close enough to getting a spot that I will most definitely get some sort of board position in city administration. A number of those always go outside the council members and reserves and I was the 5th one in our party. So there are some concrete results from this. Again, thank you.
 
But more importantly, there is something I have realised from this. The 163 people have sent a clear message that I cannot ignore. What I have said over the last few months has obviously resonated with people. They showed that by voting for me.
 
About 5 months ago I had not even decided if I would get into politics. On Sunday evening I was the 33rd (out of 100) green party candidate on the list with 163 votes. That does not make me a council member but it makes me a player in the game. If someone was thinking that I’m not fully invested or otherwise not necessary in the party since I came aboard so recently, no one is thinking that anymore.
 
When the results rolled in I felt a little disappointed. Mostly because I got so close. I have said over the last several weeks that I had no idea how well the campaign was going. I had nothing to compare it to. Well I do now.
 
Not that I ever got into this thinking that it would just be a one-time shot in the dark, but I really wasn’t sure what I would do with regard to politics if I didn’t go through. I knew it would take some time to figure that out. I guess it took about 30 seconds.
 
I have received 2 new likes on my Facebook page after the results came in. After they came in. That cannot be a show of support for the campaign, not anymore. Those people expect that page to still be there in the future. They expect me to keep working. Out of the current 150 those 2 likes may well be the most important. They force me to remember that I have work to do.
 
Again I saw that under the sun the race is not to the swift, nor the battle to the strong, nor bread to the wise, nor riches to the intelligent, nor favor to those with knowledge, but time and chance happen to them all.
 
Maybe I wasn’t quite ready or maybe this wasn’t the time. But this certainly was the thing. I have felt tired, frustrated, scared, embarrassed and stupid during the past 4 months. But all of the time I have felt right.
 
There is another election coming in about 9 months. I think I just barely learned how to campaign in the last week and that still landed me 163 votes. I know I’m supposed to just relax now and be happy for our party’s success. I am, but that’s not enough. I’m not satisfied. 163 is not enough. There is work to be done. And I’ve never been one to shy away from a fight.
 
As Ernest Hemingway put it:
 
The shortest answer is doing the thing.
 
I am not done.

Kolme yötä vaaliin on, laskin aivan itse eilen. Se oli eilen se, nyt mennään jo perjantaita. Huomenna on viimeinen varsinainen kampanjapäivä. Mitä hemmettiä tapahtui, mihin kaikki aika meni?
 
Näin lähelle vaaleja en enää yritäkään ahtaa mitään varsinaista asiaa. Kunhan summaan joitakin ajatuksia siltä varalta, että ketään kiinnostaa. Minähän en muutamia yksittäisiä mainintoja ja tykkäyksiä lukuun ottamatta oikeastaan tiedä ketkä tätä blogia ovat lukeneet, mutta on teitä kuitenkin ollut. Kiitos lukemisesta ja tykkäyksistä. Toivottavasti sunnuntaina pääsen kiittämään myös äänistä.
 
Tähän väliin on sanottava yksi sana isolla: ÄÄNESTÄKÄÄ!
 
Hyi, caps.

Jos satut haluamaan minut valtuustoon, äänestäminen auttaa. Jos et, äänestäminen auttaa siihenkin. Ainoa teko, jolla voi olla huonoja seurauksia, on äänestämättä jättäminen. Historiallinen vaalivoitto on… öh, historiallisen lähellä.
 
Mutta loppusuoraa mennään. Perjantaina minut löytää vielä Hervannasta ja lauantaina ainakin Hämeenkadulta ja Keskustorin vaalimökiltä, mutta viimeistään pimeyden laskeutuessa lauantaina ensimmäinen kampanja on paketissa. Tuntuu yhtä aikaa siltä, että onneksi se loppuu, mutta myös siltä, että vastahan minä suunnilleen tajusin miten tätä hommaa tehdään.
 
Vaikka olen tietysti viime viikkojen aikana tehnyt muutakin kuin vaalityötä, en oikein muista ajatelleeni mitään muuta suunnilleen helmikuun jälkeen. Tuntuu, että olen käyttänyt tähän hirveästi aikaa, mutta kuitenkin myös siltä, että olisin halunnut tehdä enemmän. Olla enemmän torilla, leikellä enemmän flaikkuja, jakaa enemmän flaikkuja, höpötellä useamman ihmisen kanssa, rapsuttaa useampaa koiraa.
 
Mutta realistisesti ajatellen olen ensikertalaisena varmasti tehnyt niin paljon vaikeimman kautta, että se on hidastanut tekemistä. Työmäärä on varmaankin aika lailla siellä huipussaan, mihin tässä kohtaa oli mahdollisuus. Työtä riitti, sillä se on ainoa resurssini. Rahaa tähän ei ole palanut.
 
Minähän vedin kampanjan lopulta 100% talkootyönä, vaikka joskus syksyllä ehkä vielä pyörittelin mahdollisuuksia mielessäni. Tukiryhmää ei lopulta ollut, koska a) en kehdannut pyytää ketään b) en oikein tiedä mitä olisin sillä teettänyt. Tein itse verkkosivuni, taitoin omat esitteeni, ostin tarpeeksi hyvää paperia, jolle kävin tulostamassa lärpäkkeet yliopistolla. Öisin, koska satojen esitteiden tulostaminen saattaa vähän sotkea toisten työskentely-flow:n.
 
Esitteet ovat ensimmäinen asia, jonka varmasti tekisin heti toisin. Niiden työmäärä oli aivan naurettava, kun tulostin (3 per arkki), leikkelin (valkoiset reunat pois ja sitten kolmeen osaan) ja taittelin (nokkela viritykseni taittuu kolminkerroin) kaikki käsityönä. Taisin tehdä niitä viitisensataa, en osaa enää arvioida. Ehkä neljännes on vielä jäljellä, koska olen huono jakamaan. Olen kyllä seissyt paljon hyvissä jakopaikoissa, en vain tahdo osata tarjota tarpeeksi. Mutta ei se mitään, en ole missään vaiheessa ajatellut, että juuri flaikkujen jakaminen olisi minulle kovin ratkaisevaa.
 
Mitä seuraavaksi? Kun tämä mielipuolinen episodi elämässä päättyy, on kolme vaihtoehtoa. Niin itselleni kuin tälle blogille. Lupailinhan, että yritän pitää tämän elossa joka tapauksessa.

1. Pääsen kaupunginvaltuustoon. En vieläkään osaa alkuunkaan arvioida, kuinka realistista tämä on. Ehkä täysin, ehkä ei ollenkaan. Äänestämällä voit vaikuttaa! Tässä tilanteessa blogiin tulee tauko, koska panikoin, muutan kuukaudeksi erämaahan ja itseni kerättyäni valmistaudun alkavaan kauteen. Mutta sitten blogi palaa, ja tulee koostumaan suurelta osin politiikasta, mutta myös omasta yrityksestäni ottaa siitä selvää.
   
   
2. Pääsen varavaltuutetuksi. Tästä en luultavasti juurikaan sekoa, eikä se vie niin paljoa aikaa. Hieno juttu tämäkin jo olisi, ja varmasti kokemuksista riittäisi tänne kirjoitettavaa. Ehkä kuitenkin vähän vähemmän isoilla kirjaimilla.
   ​
3. Yritys jää haaveeksi. Tämä olisi tietenkin harmi, mutta sitten katsotaan kuinka lähellä oli ja mitä voisi tehdä jatkossa. Luottamustoimia voisi silti olla haravoitavana. Blogi varmasti ottaisi aika lailla toisenlaisen muodon. Varmaankin toimittajamaisemman, ja jatkaisin poliittisen hässäköinnin aprikointia ulkopuolisemmin silmin. Ja sitten olisi varmaan aikaa kirjoittaa myös ihan mistä sattuu. Varmaan jostain nörtähtävästä.

 
Kohta voi siirtyä jännittämisen puolelle, mutta ei aivan vielä. Pari tiukkaa duunipäivää, sitten joka tapauksessa juhlat, koska demokratia. Sunnuntaina kansa kertoo mihin suuntaan sen jälkeen lähdetään.
 
Minun on varmaan vaikeaa olla kirjoittamatta tänne jotain myöhään sunnuntaina, mutta en kyllä vastaa silloin sanomisistani, enkä varmasti ehdi paljoa.
 
Siihen asti, kiitos tähänastisesta.
 
Ja muistakaa äänestää.
 
(P.S. Blogi ja koko nettisivu kyllä siirtyy kaikissa tapauksissa 1-3 jollekin muulle alustalle, tämä Weeblyhän on ihan hirveä. Mutta ilmainen.)

Olen suunnilleen saanut tässä blogissa sanottua jotain kaikesta muusta haluamastani, mutta oman ykkösteemani säästin tänne viimeiselle viikolle asti. Osin siksi, että se olisi parhaaseen aikaan tapetilla, mutta osin myös siksi, että se on hankala käsiteltävä. Olen ollut niin syvällä tässä aihepiirissä niin pitkään, että siitä olisi liikaa sanottavaa, lähestyi sitä miten tahansa. Yritän nyt kuitenkin käydä läpi oleellisimmat asiat, jotka potentiaaliselle äänestäjälle voisivat olla tärkeitä. Itselleni ovat tietenkin.
​

​Kuten Ryhmä 35000 on ansiokkaasti pitänyt tapetilla, Tampereen asukkaista peräti kuudennes on opiskelijoita. Tätä voi mitä suurimmalla syyllä kutsua opiskelijakaupungiksi. Tämä valtava väestönosa on merkittävä voimavara ja imagotekijä, mutta se vaatii myös resursseja. Päättäjien on siis pidettävä tämä(kin) joukko ja sen erityistarpeet tiukasti mielessään.
 
Tampere on kyselyiden mukaan ollut vuosikaudet Suomen vetovoimaisin kaupunki. Tässä kaupungin korkeakoulut ja niissä opiskelevat opiskelijat ovat merkittävässä roolissa. Jos Tampere ei olisi vetovoimainen kaupunki opiskelijoille, se ei olisi vetovoimainen kaupunki ensinkään. Kun tämä asema on saavutettu, siitä on myös pidettävä kiinni.
 
Muun muassa Tampere3-hankkeella on mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi kolmen paikallisen korkeakoulun tilanteeseen ja imagoon. Koska asiat ovat tällä hetkellä niinkin hyvin kuin ovat, mitään hätiköityjä päätöksiä ei saa tehdä. Teekkarit painoivat syksyllä asian suhteen jarrua, koska eivät pitäneet siitä miten asia eteni. Kaupunki ei tietenkään suoraan päätä näitä asioita oppilaitosten puolesta, mutta sen on toimittava asiassa maltillisesti opiskelijoita kuunnellen. Vähintäänkin se voi auttaa varmistamaan, ettei hätiköintiä tapahdu.

Jokaisen muualta muuttavan opiskelijan ensimmäinen huolenaihe on asunto. Tilanne on pikkuhiljaa parantunut, mutta koska opiskelijoiden määrä edelleen kasvaa, aihe tulee pysymään tapetilla vielä pitkään. Tämä on asia, johon kaupunki pystyy merkittävästi vaikuttamaan. Tässä on yksi hyvä esimerkki siitä, mikä on oikea suunta.
 
Kaupungin tehtävä ei ole, eikä pidäkään olla, opiskelija-asuntojen rakentaminen. Niitä rakentavat täällä pitkälti TOAS ja Pirkan Opiskelija-asunnot. Kaupungin tehtävä kuitenkin on kaavoittaa opiskelijoiden asumiseen riittävästi tilaa alueilta, joilla opiskelijat haluavat asua. Käytännössä keskustasta ja oppilaitosten läheltä. Tässä on useampikin asia, jotka on syytä ottaa huomioon.
 
Opiskelijoiden asumisen tulisi olla mahdollisimman edullista. Jos sijainti jätetään hetkeksi sivuun (opiskelijoiden suosimat alueet eivät yleisesti ottaen ole edullisimpia), kaavoituspuolelle jää kaksi tärkeää työkalua. Ensinnäkin tonttimaasta saadaan enemmän irti rakentamalla korkeammalle. Tiettyyn rajaan asti korkeammalle rakentaminen laskee neliöhintaa. Pitää siis uskaltaa kaavoittaa korkealle.
 
Toinen keino on parkkinormin purkaminen opiskelijatalojen osalta. Parkkinormi toimii niin päin, että se aktiivisesti korottaa rakennettujen neliöiden hintoja, koska se vaatii rakennuksen yhteyteen tietyn määrän parkkipaikkoja asuinneliöitä kohden. Opiskelijoiden keskuudessa auton omistaminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin väestössä keskimäärin, joten parkkinormista voidaan hyvin luopua kokonaan. Kaikille tarkoitettujen asuntojen osalta voidaan ehkä toistaiseksi tyytyä normin keventämiseen, mutta vähintään se on tehtävä mahdollisimman pian.
 
Viimeiseksi pitäisi katsella asumismuotoja avoimin mielin. Opiskelijat asuvat mitä moninaisimmilla tavoilla. Useampi haluaa nykyään yksiön kuin 20 vuotta sitten. Niitä on siis syytä rakentaa voittopuolisesti, osaan kohteista jopa pelkästään. Soluasuntoja on oltava valikoimassa jonkin verran, mutta on kyseenalaista kannattaako uusia rakentaa enää lainkaan. Perheasunnoille on tietty määrä kysyntää, mutta perheellistyvät opiskelijat tapaavat myös muuttaa suhteellisen pian pois opiskelijataloista.
 
Yhteisöllinen ja kommuunityyppinen asuminen sen sijaan ovat urbaanin ympäristön yleistyviä asumismuotoja, suurelta osin kustannussyistä. Ne myös mahdollistavat asumisen muokkaamisen oman näköiseksi paremmin kuin soluasunnot, mutta hillitsevät silti kustannuksia. Opiskelijoille pitää tarjota asumistyyppejä kysynnän mukaan.
​

​Opiskelijoiden tarpeet eivät tietenkään lopu siihen, ettei heille on järjestynyt mieluisa asunto. Monella ihmisryhmällä on omat erityistarpeensa, jotka on huomioitava muun palvelutuotannon ohessa. Opiskelijat eivät ole poikkeus. Tämä on toisaalta hienosti ymmärrettykin Suomessa jo kauan sitten. Meillä on järjestetty esimerkiksi opiskelijoille kokonaan oma terveydenhuolto. YTHS on ikään kuin työterveys opiskelijalle, joka ei käy töissä. Harmi vain, että sen resursseja on viime vuosina huononnettu, vaikka kysyntää on aina vain enemmän.
 
Opiskelijoiden terveydenhuolto kaipaisi lisää resursseja, mutta YTHS:n rahoitus on kansallisen tason asia, joten en sotke Tamperetta siihen. Sanon kuitenkin sen, että kaikki mitä tällä saralla on tehtävissä, olisi syytä tehdä. Mikään ei ole niin omiaan sotkemaan pasmoja ja pidentämään opiskelun kestoa kuin sairastelu. Oli se sitten fyysistä tai henkistä sorttia. Etenkin jälkimmäisen osalta resurssit ovat laahanneet onnettomasti jäljessä, vaikka tilastot kertovat, että tarve on jatkuvasti lisääntynyt.
 
Kaupunki kuitenkin voi pyrkiä julkisen terveydenhuollon puolella varmistamaan, että se mikä YTHS:n osalta jää toteutumatta, saataisiin riittävästi korvattua toisaalla. Kun opiskelijat pysyvät terveinä, he valmistuvat nopeammin ja siirtyvät tukien saajista uusiksi veronmaksajiksi, mikä tekee kaupungille hyvää.
 
Yksi kaupungin palvelu, joka on jo olemassa, mutta tuntuu olevan opiskelijoiden keskuudessa täysin alihyödynnetty, on velkaneuvonta. Talousvaikeudet ovat useimmille opiskelijoille hyvin tuttuja, niin minullekin. Olisi tietysti parasta, jos talousneuvontaa saisi jo ennen kuin velkaa on päässyt syntymään, mutta varsinainen velkaneuvontakaan ei tavoita opiskelijoita. Tämän osalta en ole perehtynyt siihen, onko kyse resurssipulasta vai tiedottamisesta, mutta itse törmäsin koko palvelun olemassaoloon vasta, kun olin asunut Tampereella jo kymmenisen vuotta. Parantamisen varaa siis on.
 
Ja kun talouteen päästiin, voidaan sitä katsoa kaupunginkin näkökulmasta. Nykyiset opiskelijat ovat nimittäin kaikki tulevia Tamperelaisia veronmaksajia. Vaikka he saattavat opiskeluaikanaan olla ainakin osittain kuluerä, olisi heidän pitämisensä kaupungissa valmistumisen jälkeen erittäin tärkeää. Tämän onnistumiseksi heillä on oltava täällä ennen kaikkea töitä. Pääkaupunkiseutu on työpaikkojen ykköskeskittymä jo pelkästään väkilukunsa takia. Sen kanssa emme pysty, eikä meidän tarvitse kilpailla.
 
Kaupungin pitää kuitenkin tehdä kaikki voitavansa, että Tampereen oppilaitoksista valmistuneet myös työllistyvät tänne. Tähän tarvitaan perinteistä opintojen aikaista uraohjausta, mutta myös harjoittelupaikkoja, valmistumisen jälkeisiä räätälöityjä työelämäpalveluita että uusien yritysten tukemista. Erityisesti uutena osa-alueena kaupungin pitäisi tukea uusien start-upien perustamista vähintäänkin tarjoamalla niille toimitiloja ja neuvontapalveluita. Tapoja tällaisen tuen tarjoamiseen on monia, eikä tuki ole kiinni mistään muusta kuin siitä, että kuunnellaan sen tarvitsijoita. Niin ja siitä, että ruvetaan hommiin.
 
Kuten totesin, ja yltä käy ehkä ilmi, näistä aiheista riittäisi sanottavaa. Mutta koska lukijan sietokyky ja oma aikani ovat rajallisia, tyydytään taas tältä erää tähän. Lopuksi haluan vain sanoa kaikille opiskelijoille, että olitte sitten tulleet tänne vuosia sitten tai vasta äsken, ja olitte sitten vain käymässä tai jäämässä loppuiäksenne: tämä on teidän kaupunkinne.
 
Teitä on joka kuudes, ja teillä on valtava voima käytettävissänne. Käyttäkää valtaanne, äänestäkää, ja käskekää kaverinne mukaan. Vain sillä tavoin saatte kaupungista itsenne näköisen.
 
Ja sitten ruvetaan hommiin.

Tulin jotenkin puolihuolimattomasti havainneeksi, että vaikka olen viimeisten kuukausien aikana keskustellut lukemattomat kerrat Eteläpuiston kaavasta sekä reaalimaailmassa että internetissä, en ole kirjoittanut siitä mitään tänne blogiin. Nopea yhteenveto lienee paikallaan, sillä tämä asia tuntuu nousevan näissä vaaleissa tapetille jatkuvasti.
 
Eteläpuiston kaavaksihan ollaan tällä hetkellä hyväksymässä Seelake-suunnitelman pohjalta laadittua kokonaisuutta, joka toisi alueelle asunnot 2800 uudelle asukkaalle, siirtäisi rantaa hieman kauemmas täyttömaan päälle ja tietäisi lähtöä merkittävälle osalle alueen puista. En käy detaileja tässä enempää läpi, sillä niitä on internet pullollaan ja osa tamperelaisista alkaa jo kyllästyä aiheeseen. Tietoa löytyy esimerkiksi kaupungin sivuilta.

Oman näkemykseni voisin tiivistää muutamaan palluraan, ettei olennainen huku tekstimassaan:

• Eteläpuisto ei nykymuodossaan ole kovinkaan suurelta osin puistoa, ja alue on olemattomassa käytössä ja osittain jopa epämiellyttävä.
• Yllä mainittu asiantila on vallinnut kymmeniä vuosia, puistoa ei ole viitsitty laittaa arvoiseensa kuntoon.
• Merkittävät alueet tämän mittakaavan lisärakentamiselle keskustan lähellä ovat vähissä, joten alueen hyödyntäminen on tärkeää.
• Alarannassa ei menetetä yhtään mitään, mutta ylempänä kieltämättä komeita puita. Olisin kiinnostunut selvittämään vielä ennen lopullista päätöstä, saisiko useamman säästettyä.
• Koska Pyynikin laaja luontoalue on aivan vieressä, Eteläpuiston rakentaminen ei aiheuta liian suurta viheralueiden menetystä.

​Eli kuten tuosta käynee ilmi, kannatan alueen rakentamista, mutta pieniä viilauksia puiden hyväksi olisin kyllä valmis tekemään.

Minulta löytyy tietenkin sympatiaa puistoa puolustaville. Jo pelkkä tutun maiseman menettäminen kirpaisee, ja pienikin luonnon menetys on menetys. Valintoja on kuitenkin tehtävä. Kuten Oras Tynkkynen osuvasti kirjoittaa, aina ei voi rakentaa ”jonnekin muualle”.
 
Keskustan lähellä on paljon tarvittavaa infrastruktuuria jo valmiina, mikä alentaa kustannuksia. Ja jos rakennusmassa siirrettäisiin ”jonnekin muualle”, menetettäisiin luontoa siellä jossain muualla. Kaiken lisäksi syntyisi lisää tarpeetonta liikennettä, kun kaukaa pitäisi kulkea keskustaan. Metsälähiöiden aika on toivottavasti Suomessa jo mennyt.
 
Mikäli kyseessä olisi aidosti kaunis puistoalue, josta olisi pidetty huolta, olisin itsekin paljon epäilevämpi rakennushankkeiden suhteen. En tietenkään hyväksyisi tällaista esimerkiksi Pyynikille. Mutta Eteläpuisto on niin suurelta osin ilman käyttöä olevaa joutomaata, että sen arvona ovat lähinnä maisemat järvelle ja fantastinen sijainti lähellä keskustaa.
 
Nämä molemmat ovat arvoja myös asuntorakentamisessa, joten alue on luonnollisesti houkutteleva. Niitä ei myöskään menetetä, sillä rantaa jatketaan täyttömaan avulla, ja kaupunkilaiset pääsevät vuosien päästä entistä viihtyisämpään Eteläpuistoon järven rannalle.
 
Kuten useimmissa hankkeissa, tässäkin on omat ongelmansa ja kipukohtansa, mutta ne voidaan minimoida ja saada tulokseksi kaikkien kannalta hyvä uusi asuinalue. Viilattavaa on vielä, mutta toivon mukaan viimeistään syksyllä voidaan lopettaa riitely ja ryhtyä yhdessä tekemään viihtyisää Eteläpuistoa.

Blogin päivittämiseen tuli ikävän pitkä tauko, kun päädyin yllättäen käymään ns. oikeissa töissä. Oli kyllä tarkoitus pysyä sellaisista erossa vaaleihin asti, mutta näin ne tilanteet muuttuvat. Onneksi aika paljon on jo tehty. Yritän kuitenkin kirjoitella tänne ainakin pari kertaa viikossa tämän loppurypistyksen ajan.
 
Mutta asiaan, liikenteestä täytyy jatkaa, koska viimeksi sain kirjoitettua pelkästä ratikasta. Otetaan seuraavaksi suosikkiliikkumismuotoni pyöräily. Olen kovasti halunnut profiloitua pyöräilymyönteiseksi ehdokkaaksi, mutten ole oikein keksinyt miten. Olen tietysti allekirjoittanut Tampereen polkupyöräilijöiden teesit, mutta alleviivataan nyt asiaa vielä tässä blogissa.
​

​Hitto, olisi pitänyt tehdä tuosta vaalislogan. Ehkä sitten ensi vaaleihin. Minähän olen siis kotoisin Keski-Pohjanmaalta, missä tuntui ainakin minun nuoruudessani olevan tapana, että ainakin lapset ja nuoret kulkevat pyörällä joka paikkaan kesät talvet. Minä kuljin omat koulumatkani pyörällä toiselta luokalta lähtien. Olisin kulkenut jo ensimmäiseltä, mutta silloin asuimme lähes koulun vieressä. En muista koskaan kuulleeni, että esimerkiksi huonon kelin takia pitäisi jättää pyöräilemättä.
 
Tampereelle muutin 14 vuotta sitten, ja huomasin heti, että mentaliteetti oli erilainen. Ihmisillä oli kuulemma pyöräilykausi. Minulla se oli edelleen ympäri vuoden. Oleellisempi huomio oli kuitenkin, että Tampereella ei suhtauduttu pyöräilyyn mitenkään yleisen myönteisesti. Pyörätiet saattoivat katketa ihmeellisesti kesken kaiken, eikä niitä paikoitellen näkynyt mailla halmeilla. Ennen Hämeenkadun kokeilua pidin suorastaan riemastuttavan outona, että Keskustorin kohdalla oli kadun ainoa pyöräkaistan pätkä. Se oli tietenkin käyttökelvoton, koska siinä oli aina jalankulkijoita. Jostain syystä kaupungin pääkadun pyörätiet on ollut tapana lakkauttaa talveksi. Pohjanmaalla naurettaisiin. Olen myös nähnyt jalankulkijan tönäisevän (ilmeisesti liian lähelle tulleen) pyöräilijän kumoon, ja kuullut ainakin yhdestä tällaisen tilanteen aiheuttamasta kuolemantapauksesta.
 
Mutta se oli silloin, nyt on paljon paremmin. Vaikkei Tampere vieläkään ole hyvä – korkeintaan kelvollinen – pyöräilykaupunki, suunta on onneksi jo vuosia sitten kääntynyt positiiviseksi. Uusitun Hämeenkadun suunnitelma näyttää oikein hyvältä. Jospa vihdoin Hämpillä pyöräilystä tulisi sekä käytännöllistä että hyväksyttyä. Kumpaakaan se ei oikein ole ollut. Vähän niissä pyöräkaistoissa on kyllä mutkia, mutta se lienee käyttökelpoisin ratkaisu ratikka- ja bussipysäkkien kanssa.
 
Kaistat ovat yksi juttu, lisäksi tarvitaan tarpeeksi pyöräparkkeja. Sieltä täältä löytyvät pyörätelineet eivät ole keskustassa tätä päivää, vaan tarvitaan jykeviä kokonaisuuksia, joihin mahtuu suuri määrä pyöriä, ja vielä niin, että arvokkaan omaisuuden saa kunnolla rungosta kiinni rakenteisiin. Sekä pyöräkaistojen että –parkkien tarve koskee tietysti muitakin alueita kuin Hämeenkatua, mutta se on nyt välittömin huomion kohde. Pyöräkaistaverkoston pitäisi kattaa kaikki merkittävät alueet ihan siinä missä autoteidenkin.
​

​Oleellinen asia pyöräilyn tulevaisuuden hahmottamisessa on, että se pitää käsittää omaksi liikennemuodokseen. Se ei ole jalankulun kanssa samaan tilaan sopivaa kevyttä liikennettä. Tietysti on paikkoja, joissa pyöräily on niin vähäistä, tai tila niin tiukassa, ettei näitä kahta voida tehokkaasti erottaa toisistaan. Pääasiassa kuitenkin yhtään vilkkaammilla väylillä tarvittaisiin riittävän hyvin erotellut pyöräkaistat. Viivalla jalkakäytävästä erotettu osuus on parempi kuin ei mitään, mutta oikeammin pyöräkaistat pitäisi erottaa kokonaan jalankulusta. Ne sopivat pääsääntöisesti hyvin samalla korkeudelle autojen ajoradan kanssa, miten asia onkin useissa Euroopan maissa ratkaistu.
 
Näitä riittävästi erotettuja kaistoja pitää alkaa aktiivisesti rakentamaan. Ei niitä tarvita kaikkialle, eikä katuja ole pelkästään niiden takia revittävä auki, mutta siellä missä tilanne sallii toteuttamisen kohtuullisella vaivalla ja häiriöllä tarvitaan vain tahtoa. Sitten on kokonaan uudet yhteydet, kuten Tampereen pyöräilijöiden “kärkihanke” Baana Hervantaan. Tämä on niin järkevää ja käytännöllistä toteuttaa samalla ratikan kanssa, etten keksi mitään järkevää argumenttia sitä vastaan. Hervannan ja Keskustan välimatka on varsin kohtuullinen, varsinkin aktiivipyöräilijälle, joten tämä olisi takuuvarma tapa tukea ainakin työmatkapyöräilyä.

​Kuten yllä totesin, pyöriä ei pidä nähdä jalankulkuun rinnastettavana kevyenä liikenteenä. Pyörä on monella tapaa liikennevälineenä henkilöauton kaltainen mitä tulee liikkumisvapauteen ja liikennesääntöihin. Kokonaisuutta tarkasteltaessa pyörä voidaan kuitenkin katsoa myös joukkoliikenteen muodoksi. Rautalangan aika.
 
Pyörä ei tietenkään toimi kuten bussi. Se ei vie minua itsekseen minnekään, eikä varsinkaan kuljeta samalla viittäkymmentä kaveriani. Mikäli ajan pyörällä lähikauppaan ostamaan munkkeja, tai puistoon syömään niitä, toimintani muistuttaa tilanteesta riippuen joko jalankulkijaa tai autoilijaa. Toisin kuin autoilu koskaan ja jalankulku jokseenkin itsestäänselvästi, pyöräily kytkeytyy tehokkaasti osaksi joukkoliikenteen verkkoa.
 
Olen tällä viikolla jo kahdesti polkenut pyörällä Koskipuistoon bussipysäkille ja jättänyt pyöräni siihen työvuoron ajaksi, sillä minut töihin vievä bussi ei kulje kotini läheltä. En silti tarvitse bussinvaihtoa, sillä pyörämatka on mukavan lyhyt. Kävelymatkaksikaan se ei ole pitkä, mutta aikaa menisi jo vartin verran. Tykkään tehokkaasta ajankäytöstä. Pyörä on mitä mainioin väline, jolla liittyä joukkoliikenneverkkoon, ellei asu aivan reitin varrella. Tästä syystä erityisesti vilkkaiden pysäkkien läheisyyteen on saatava tarpeeksi tilavat pyöräparkit. Kyllä ihmiset tämän liikkumismuodon löytävät, kun se on tarpeeksi saavutettava.