​(I figured I will just write this in English since I would have to do that anyway and everyone reading this probably reads English well, so why do it twice.)
 
163. That’s where I ended up, that’s how many wanted me to serve in the city council.
 
First of all, thank you. Really. That is a lot of people. Not enough to put me in the council but still a lot. I was left about 30 votes shy of a reserve position, so that was pretty close. An actual council seat would have needed more than twice as much so there is no “if” with that. Still, I can’t feel too bad. For a first timer that’s a good number of votes.
 
Also, I was close enough to getting a spot that I will most definitely get some sort of board position in city administration. A number of those always go outside the council members and reserves and I was the 5th one in our party. So there are some concrete results from this. Again, thank you.
 
But more importantly, there is something I have realised from this. The 163 people have sent a clear message that I cannot ignore. What I have said over the last few months has obviously resonated with people. They showed that by voting for me.
 
About 5 months ago I had not even decided if I would get into politics. On Sunday evening I was the 33rd (out of 100) green party candidate on the list with 163 votes. That does not make me a council member but it makes me a player in the game. If someone was thinking that I’m not fully invested or otherwise not necessary in the party since I came aboard so recently, no one is thinking that anymore.
 
When the results rolled in I felt a little disappointed. Mostly because I got so close. I have said over the last several weeks that I had no idea how well the campaign was going. I had nothing to compare it to. Well I do now.
 
Not that I ever got into this thinking that it would just be a one-time shot in the dark, but I really wasn’t sure what I would do with regard to politics if I didn’t go through. I knew it would take some time to figure that out. I guess it took about 30 seconds.
 
I have received 2 new likes on my Facebook page after the results came in. After they came in. That cannot be a show of support for the campaign, not anymore. Those people expect that page to still be there in the future. They expect me to keep working. Out of the current 150 those 2 likes may well be the most important. They force me to remember that I have work to do.
 
Again I saw that under the sun the race is not to the swift, nor the battle to the strong, nor bread to the wise, nor riches to the intelligent, nor favor to those with knowledge, but time and chance happen to them all.
 
Maybe I wasn’t quite ready or maybe this wasn’t the time. But this certainly was the thing. I have felt tired, frustrated, scared, embarrassed and stupid during the past 4 months. But all of the time I have felt right.
 
There is another election coming in about 9 months. I think I just barely learned how to campaign in the last week and that still landed me 163 votes. I know I’m supposed to just relax now and be happy for our party’s success. I am, but that’s not enough. I’m not satisfied. 163 is not enough. There is work to be done. And I’ve never been one to shy away from a fight.
 
As Ernest Hemingway put it:
 
The shortest answer is doing the thing.
 
I am not done.

Kolme yötä vaaliin on, laskin aivan itse eilen. Se oli eilen se, nyt mennään jo perjantaita. Huomenna on viimeinen varsinainen kampanjapäivä. Mitä hemmettiä tapahtui, mihin kaikki aika meni?
 
Näin lähelle vaaleja en enää yritäkään ahtaa mitään varsinaista asiaa. Kunhan summaan joitakin ajatuksia siltä varalta, että ketään kiinnostaa. Minähän en muutamia yksittäisiä mainintoja ja tykkäyksiä lukuun ottamatta oikeastaan tiedä ketkä tätä blogia ovat lukeneet, mutta on teitä kuitenkin ollut. Kiitos lukemisesta ja tykkäyksistä. Toivottavasti sunnuntaina pääsen kiittämään myös äänistä.
 
Tähän väliin on sanottava yksi sana isolla: ÄÄNESTÄKÄÄ!
 
Hyi, caps.

Jos satut haluamaan minut valtuustoon, äänestäminen auttaa. Jos et, äänestäminen auttaa siihenkin. Ainoa teko, jolla voi olla huonoja seurauksia, on äänestämättä jättäminen. Historiallinen vaalivoitto on… öh, historiallisen lähellä.
 
Mutta loppusuoraa mennään. Perjantaina minut löytää vielä Hervannasta ja lauantaina ainakin Hämeenkadulta ja Keskustorin vaalimökiltä, mutta viimeistään pimeyden laskeutuessa lauantaina ensimmäinen kampanja on paketissa. Tuntuu yhtä aikaa siltä, että onneksi se loppuu, mutta myös siltä, että vastahan minä suunnilleen tajusin miten tätä hommaa tehdään.
 
Vaikka olen tietysti viime viikkojen aikana tehnyt muutakin kuin vaalityötä, en oikein muista ajatelleeni mitään muuta suunnilleen helmikuun jälkeen. Tuntuu, että olen käyttänyt tähän hirveästi aikaa, mutta kuitenkin myös siltä, että olisin halunnut tehdä enemmän. Olla enemmän torilla, leikellä enemmän flaikkuja, jakaa enemmän flaikkuja, höpötellä useamman ihmisen kanssa, rapsuttaa useampaa koiraa.
 
Mutta realistisesti ajatellen olen ensikertalaisena varmasti tehnyt niin paljon vaikeimman kautta, että se on hidastanut tekemistä. Työmäärä on varmaankin aika lailla siellä huipussaan, mihin tässä kohtaa oli mahdollisuus. Työtä riitti, sillä se on ainoa resurssini. Rahaa tähän ei ole palanut.
 
Minähän vedin kampanjan lopulta 100% talkootyönä, vaikka joskus syksyllä ehkä vielä pyörittelin mahdollisuuksia mielessäni. Tukiryhmää ei lopulta ollut, koska a) en kehdannut pyytää ketään b) en oikein tiedä mitä olisin sillä teettänyt. Tein itse verkkosivuni, taitoin omat esitteeni, ostin tarpeeksi hyvää paperia, jolle kävin tulostamassa lärpäkkeet yliopistolla. Öisin, koska satojen esitteiden tulostaminen saattaa vähän sotkea toisten työskentely-flow:n.
 
Esitteet ovat ensimmäinen asia, jonka varmasti tekisin heti toisin. Niiden työmäärä oli aivan naurettava, kun tulostin (3 per arkki), leikkelin (valkoiset reunat pois ja sitten kolmeen osaan) ja taittelin (nokkela viritykseni taittuu kolminkerroin) kaikki käsityönä. Taisin tehdä niitä viitisensataa, en osaa enää arvioida. Ehkä neljännes on vielä jäljellä, koska olen huono jakamaan. Olen kyllä seissyt paljon hyvissä jakopaikoissa, en vain tahdo osata tarjota tarpeeksi. Mutta ei se mitään, en ole missään vaiheessa ajatellut, että juuri flaikkujen jakaminen olisi minulle kovin ratkaisevaa.
 
Mitä seuraavaksi? Kun tämä mielipuolinen episodi elämässä päättyy, on kolme vaihtoehtoa. Niin itselleni kuin tälle blogille. Lupailinhan, että yritän pitää tämän elossa joka tapauksessa.

1. Pääsen kaupunginvaltuustoon. En vieläkään osaa alkuunkaan arvioida, kuinka realistista tämä on. Ehkä täysin, ehkä ei ollenkaan. Äänestämällä voit vaikuttaa! Tässä tilanteessa blogiin tulee tauko, koska panikoin, muutan kuukaudeksi erämaahan ja itseni kerättyäni valmistaudun alkavaan kauteen. Mutta sitten blogi palaa, ja tulee koostumaan suurelta osin politiikasta, mutta myös omasta yrityksestäni ottaa siitä selvää.
   
   
2. Pääsen varavaltuutetuksi. Tästä en luultavasti juurikaan sekoa, eikä se vie niin paljoa aikaa. Hieno juttu tämäkin jo olisi, ja varmasti kokemuksista riittäisi tänne kirjoitettavaa. Ehkä kuitenkin vähän vähemmän isoilla kirjaimilla.
   ​
3. Yritys jää haaveeksi. Tämä olisi tietenkin harmi, mutta sitten katsotaan kuinka lähellä oli ja mitä voisi tehdä jatkossa. Luottamustoimia voisi silti olla haravoitavana. Blogi varmasti ottaisi aika lailla toisenlaisen muodon. Varmaankin toimittajamaisemman, ja jatkaisin poliittisen hässäköinnin aprikointia ulkopuolisemmin silmin. Ja sitten olisi varmaan aikaa kirjoittaa myös ihan mistä sattuu. Varmaan jostain nörtähtävästä.

 
Kohta voi siirtyä jännittämisen puolelle, mutta ei aivan vielä. Pari tiukkaa duunipäivää, sitten joka tapauksessa juhlat, koska demokratia. Sunnuntaina kansa kertoo mihin suuntaan sen jälkeen lähdetään.
 
Minun on varmaan vaikeaa olla kirjoittamatta tänne jotain myöhään sunnuntaina, mutta en kyllä vastaa silloin sanomisistani, enkä varmasti ehdi paljoa.
 
Siihen asti, kiitos tähänastisesta.
 
Ja muistakaa äänestää.
 
(P.S. Blogi ja koko nettisivu kyllä siirtyy kaikissa tapauksissa 1-3 jollekin muulle alustalle, tämä Weeblyhän on ihan hirveä. Mutta ilmainen.)

Olen suunnilleen saanut tässä blogissa sanottua jotain kaikesta muusta haluamastani, mutta oman ykkösteemani säästin tänne viimeiselle viikolle asti. Osin siksi, että se olisi parhaaseen aikaan tapetilla, mutta osin myös siksi, että se on hankala käsiteltävä. Olen ollut niin syvällä tässä aihepiirissä niin pitkään, että siitä olisi liikaa sanottavaa, lähestyi sitä miten tahansa. Yritän nyt kuitenkin käydä läpi oleellisimmat asiat, jotka potentiaaliselle äänestäjälle voisivat olla tärkeitä. Itselleni ovat tietenkin.
​

​Kuten Ryhmä 35000 on ansiokkaasti pitänyt tapetilla, Tampereen asukkaista peräti kuudennes on opiskelijoita. Tätä voi mitä suurimmalla syyllä kutsua opiskelijakaupungiksi. Tämä valtava väestönosa on merkittävä voimavara ja imagotekijä, mutta se vaatii myös resursseja. Päättäjien on siis pidettävä tämä(kin) joukko ja sen erityistarpeet tiukasti mielessään.
 
Tampere on kyselyiden mukaan ollut vuosikaudet Suomen vetovoimaisin kaupunki. Tässä kaupungin korkeakoulut ja niissä opiskelevat opiskelijat ovat merkittävässä roolissa. Jos Tampere ei olisi vetovoimainen kaupunki opiskelijoille, se ei olisi vetovoimainen kaupunki ensinkään. Kun tämä asema on saavutettu, siitä on myös pidettävä kiinni.
 
Muun muassa Tampere3-hankkeella on mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi kolmen paikallisen korkeakoulun tilanteeseen ja imagoon. Koska asiat ovat tällä hetkellä niinkin hyvin kuin ovat, mitään hätiköityjä päätöksiä ei saa tehdä. Teekkarit painoivat syksyllä asian suhteen jarrua, koska eivät pitäneet siitä miten asia eteni. Kaupunki ei tietenkään suoraan päätä näitä asioita oppilaitosten puolesta, mutta sen on toimittava asiassa maltillisesti opiskelijoita kuunnellen. Vähintäänkin se voi auttaa varmistamaan, ettei hätiköintiä tapahdu.

Jokaisen muualta muuttavan opiskelijan ensimmäinen huolenaihe on asunto. Tilanne on pikkuhiljaa parantunut, mutta koska opiskelijoiden määrä edelleen kasvaa, aihe tulee pysymään tapetilla vielä pitkään. Tämä on asia, johon kaupunki pystyy merkittävästi vaikuttamaan. Tässä on yksi hyvä esimerkki siitä, mikä on oikea suunta.
 
Kaupungin tehtävä ei ole, eikä pidäkään olla, opiskelija-asuntojen rakentaminen. Niitä rakentavat täällä pitkälti TOAS ja Pirkan Opiskelija-asunnot. Kaupungin tehtävä kuitenkin on kaavoittaa opiskelijoiden asumiseen riittävästi tilaa alueilta, joilla opiskelijat haluavat asua. Käytännössä keskustasta ja oppilaitosten läheltä. Tässä on useampikin asia, jotka on syytä ottaa huomioon.
 
Opiskelijoiden asumisen tulisi olla mahdollisimman edullista. Jos sijainti jätetään hetkeksi sivuun (opiskelijoiden suosimat alueet eivät yleisesti ottaen ole edullisimpia), kaavoituspuolelle jää kaksi tärkeää työkalua. Ensinnäkin tonttimaasta saadaan enemmän irti rakentamalla korkeammalle. Tiettyyn rajaan asti korkeammalle rakentaminen laskee neliöhintaa. Pitää siis uskaltaa kaavoittaa korkealle.
 
Toinen keino on parkkinormin purkaminen opiskelijatalojen osalta. Parkkinormi toimii niin päin, että se aktiivisesti korottaa rakennettujen neliöiden hintoja, koska se vaatii rakennuksen yhteyteen tietyn määrän parkkipaikkoja asuinneliöitä kohden. Opiskelijoiden keskuudessa auton omistaminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin väestössä keskimäärin, joten parkkinormista voidaan hyvin luopua kokonaan. Kaikille tarkoitettujen asuntojen osalta voidaan ehkä toistaiseksi tyytyä normin keventämiseen, mutta vähintään se on tehtävä mahdollisimman pian.
 
Viimeiseksi pitäisi katsella asumismuotoja avoimin mielin. Opiskelijat asuvat mitä moninaisimmilla tavoilla. Useampi haluaa nykyään yksiön kuin 20 vuotta sitten. Niitä on siis syytä rakentaa voittopuolisesti, osaan kohteista jopa pelkästään. Soluasuntoja on oltava valikoimassa jonkin verran, mutta on kyseenalaista kannattaako uusia rakentaa enää lainkaan. Perheasunnoille on tietty määrä kysyntää, mutta perheellistyvät opiskelijat tapaavat myös muuttaa suhteellisen pian pois opiskelijataloista.
 
Yhteisöllinen ja kommuunityyppinen asuminen sen sijaan ovat urbaanin ympäristön yleistyviä asumismuotoja, suurelta osin kustannussyistä. Ne myös mahdollistavat asumisen muokkaamisen oman näköiseksi paremmin kuin soluasunnot, mutta hillitsevät silti kustannuksia. Opiskelijoille pitää tarjota asumistyyppejä kysynnän mukaan.
​

​Opiskelijoiden tarpeet eivät tietenkään lopu siihen, ettei heille on järjestynyt mieluisa asunto. Monella ihmisryhmällä on omat erityistarpeensa, jotka on huomioitava muun palvelutuotannon ohessa. Opiskelijat eivät ole poikkeus. Tämä on toisaalta hienosti ymmärrettykin Suomessa jo kauan sitten. Meillä on järjestetty esimerkiksi opiskelijoille kokonaan oma terveydenhuolto. YTHS on ikään kuin työterveys opiskelijalle, joka ei käy töissä. Harmi vain, että sen resursseja on viime vuosina huononnettu, vaikka kysyntää on aina vain enemmän.
 
Opiskelijoiden terveydenhuolto kaipaisi lisää resursseja, mutta YTHS:n rahoitus on kansallisen tason asia, joten en sotke Tamperetta siihen. Sanon kuitenkin sen, että kaikki mitä tällä saralla on tehtävissä, olisi syytä tehdä. Mikään ei ole niin omiaan sotkemaan pasmoja ja pidentämään opiskelun kestoa kuin sairastelu. Oli se sitten fyysistä tai henkistä sorttia. Etenkin jälkimmäisen osalta resurssit ovat laahanneet onnettomasti jäljessä, vaikka tilastot kertovat, että tarve on jatkuvasti lisääntynyt.
 
Kaupunki kuitenkin voi pyrkiä julkisen terveydenhuollon puolella varmistamaan, että se mikä YTHS:n osalta jää toteutumatta, saataisiin riittävästi korvattua toisaalla. Kun opiskelijat pysyvät terveinä, he valmistuvat nopeammin ja siirtyvät tukien saajista uusiksi veronmaksajiksi, mikä tekee kaupungille hyvää.
 
Yksi kaupungin palvelu, joka on jo olemassa, mutta tuntuu olevan opiskelijoiden keskuudessa täysin alihyödynnetty, on velkaneuvonta. Talousvaikeudet ovat useimmille opiskelijoille hyvin tuttuja, niin minullekin. Olisi tietysti parasta, jos talousneuvontaa saisi jo ennen kuin velkaa on päässyt syntymään, mutta varsinainen velkaneuvontakaan ei tavoita opiskelijoita. Tämän osalta en ole perehtynyt siihen, onko kyse resurssipulasta vai tiedottamisesta, mutta itse törmäsin koko palvelun olemassaoloon vasta, kun olin asunut Tampereella jo kymmenisen vuotta. Parantamisen varaa siis on.
 
Ja kun talouteen päästiin, voidaan sitä katsoa kaupunginkin näkökulmasta. Nykyiset opiskelijat ovat nimittäin kaikki tulevia Tamperelaisia veronmaksajia. Vaikka he saattavat opiskeluaikanaan olla ainakin osittain kuluerä, olisi heidän pitämisensä kaupungissa valmistumisen jälkeen erittäin tärkeää. Tämän onnistumiseksi heillä on oltava täällä ennen kaikkea töitä. Pääkaupunkiseutu on työpaikkojen ykköskeskittymä jo pelkästään väkilukunsa takia. Sen kanssa emme pysty, eikä meidän tarvitse kilpailla.
 
Kaupungin pitää kuitenkin tehdä kaikki voitavansa, että Tampereen oppilaitoksista valmistuneet myös työllistyvät tänne. Tähän tarvitaan perinteistä opintojen aikaista uraohjausta, mutta myös harjoittelupaikkoja, valmistumisen jälkeisiä räätälöityjä työelämäpalveluita että uusien yritysten tukemista. Erityisesti uutena osa-alueena kaupungin pitäisi tukea uusien start-upien perustamista vähintäänkin tarjoamalla niille toimitiloja ja neuvontapalveluita. Tapoja tällaisen tuen tarjoamiseen on monia, eikä tuki ole kiinni mistään muusta kuin siitä, että kuunnellaan sen tarvitsijoita. Niin ja siitä, että ruvetaan hommiin.
 
Kuten totesin, ja yltä käy ehkä ilmi, näistä aiheista riittäisi sanottavaa. Mutta koska lukijan sietokyky ja oma aikani ovat rajallisia, tyydytään taas tältä erää tähän. Lopuksi haluan vain sanoa kaikille opiskelijoille, että olitte sitten tulleet tänne vuosia sitten tai vasta äsken, ja olitte sitten vain käymässä tai jäämässä loppuiäksenne: tämä on teidän kaupunkinne.
 
Teitä on joka kuudes, ja teillä on valtava voima käytettävissänne. Käyttäkää valtaanne, äänestäkää, ja käskekää kaverinne mukaan. Vain sillä tavoin saatte kaupungista itsenne näköisen.
 
Ja sitten ruvetaan hommiin.