![]() Vaaliteemat tuntuvat olevan minulle hirveän vaikeita valita. Eivät keksiä – valita. Näin oli viime vaaleissakin. Tämä johtunee siitä, etten ole koskaan ollut mikään yhden asian poliitikko, joka pyrkii valtuustoon voidakseen ajaa yksittäistä tärkeää projektia tai muutosta. Siinäkään ei tietysti ole mitään väärää, mutta itse olen ollut aina vähän yleiskiinnostunut kaikesta. Valtuustoon haluan yksinkertaisesti siksi, että minulla on monesta asiasta näkemyksiä, jotka eivät tällä hetkellä tunnu toteutuvan kovin usein. ”Taas pitäisi olla itse tekemässä” ja niin edelleen. Vaalien alla on kuitenkin tapana – aivan järkevästikin – että kaikki rajaavat kiinnostuksen kohteensa korkeintaan muutamaan isompaan teemaan. Noudatan siis tässä asiassa kiltisti sapluunaa ja yritän olla jaarittelematta ja marisematta aivan joka asiasta aivan koko ajan. Etusivultani ja esitteistä löytyy napakoitettu versio näistä kolmesta teemasta, mutta ajattelin avata ne tähän hieman pidemmälti. Toivottavasti joku jaksaa lukea. Mielenterveyspalvelut kuntoon Mielenterveyden ongelmat ovat vuosikymmenien ajan jääneet terveydenhoidossa fyysisten vaivojen katveeseen. Niistä kärsivä kohtaa myös edelleen usein ennakkoluuloja. Häntä saatetaan pitää heikkona, teeskentelijänä tai luulotautisena. Osittain tällaisten epäilysten, osittain huonojen resurssien takia hoitoon pääsee usein aivan liian hitaasti, vaikka tilanne olisi akuutti. Etenkin nuoret törmäävät tähän ongelmaan liian usein. Asiaan on korkea aika saada muutos, ja koronapandemian tuoma poikkeusaika on tehnyt tästä entistäkin kiireellisempää. Moni painiskelee eristyksissä ja tekemisen puutteessa hyvin vaikeiden – pahimmillaan itsetuhoisten ajatusten parissa. Kuntien tehtävä on taata laadukkaat ja riittävät mielenterveyden palvelut, ja tehtävä niihin pääsy nopeaksi ja helpoksi. Täältä löytyy lisätietoa mainiosta Terapiatakuu-aloitteesta. Sen mukaan vain puolet mielenterveyden häiriöön sairastuvista saa tarvitsemaansa hoitoa, vaikka näin tapahtuu tilastollisesti joka toiselle suomalaiselle elämän jossakin vaiheessa. Mielenterveyden ongelmia ei edelleenkään rinnasteta riittävästi fyysisiin sairauksiin, vaikka niiden vaikutukset voivat olla vähintään yhtä vakavia. Hoidon laatukin jättää liian usein toivomisen varaa. Usein eniten kärsivät nuoret, joiden oireiden annetaan pitkittyä ja pahentua. Hoitoon pääsyä on helpotettava ja nopeutettava, ja mielenterveyden ongelmien aiheuttamasta leimautumisesta on päästävä eroon. Kiireellistä apua tarvitsevan on päästävä hoitoon viikon sisällä. Lisää joukkoliikennettä raiteille Tampereen raitiotie aloittaa ensimmäisen vaiheen liikennöinnin vielä tänä vuonna, ja vuonna 2019 alkanut lähijunapilotti on osoittautunut menestykseksi (Juttu esim. täällä). Tahtia ei ole nyt mitään syytä hidastaa, vaan päinvastoin. Itse olisin aivan mielelläni nähnyt raitiotien jatkamisen Pirkkalan suuntaan jo samalla, kun kakkosvaiheesta Lentävänniemeen päätettiin, mutta ymmärrettävästi tätä suuntaa hidastaa jonkin verran se, että myös Pirkkalan on syytä olla projektissa mukana. Lähijunien osalta tilanne on ollut pitkään lähinnä surkuhupaisa, kun Tesomankin seisakkeen käyttöönottoa on vatvottu vuosikaudet. Tampereella on kuitenkin ollut toimiva lähijunaliikenne ennen kuin se lakkautettiin 1980-luvulla, joten on korkea aika saada tämäkin osa-alue taas, noh… raiteilleen. Pilottia ei saa jättää pilotiksi, vaan yhden kärkiprojekteista on seuraavalla nelivuotiskaudella oltava lähijunien palauttaminen voimalla koko seutukuntaa hyödyttämään. Huomattavaa on, että lähijunat saadaan käyttöön pitkälti sillä, että rakennetaan niiden tarvitsemat seisakkeet ja hankintaan junakalusto. Seisakkeet voi paikoin toteuttaa suhteellisen edullisesti, ja alkuvaiheen liikennöintiä voi aivan hyvin hoitaa VR:n vanhemmalla kalustolla, joka poistuisi muuten käytöstä. Rataverkolle mahtuu vielä suhteellisen paljon vuoroja ilman, että lisäraiteita tarvitsee rakentaa minnekään. Hidasteena seisovien viranhaltijoiden vitkuttelulle ja tekosyiden veistelylle on löydettävä vastalääkkeet. Täällä on aiheesta jo vuonna 2012 tehty kattava raportti, josta asiat käyvät pääosin hyvin ilmi. Keskustasta viihtyisä ja tiivis Tämä on toinen pitkäaikainen lempilapseni, ja tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa siitä, koska koen olevani asiasta vähän väliä äänessä muutenkin. Toivottavasti en siis aivan mahdottomasti toista itseäni. Tampere on kapealla kannaksella sijaitseva kaupunki, jonka keskustalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä alueellisesti pieneksi. Kaupungin jatkuvasti kasvaessa on kuitenkin aivan kestämätöntä levittää uusia lähiöitä kauas keskustasta ja jyrätä niiden tieltä luontoa samaan aikaan, kun ydinkeskustassa jätetään 60-vuotta vanhat ränsistyneet yksikerroksiset liikesiivet ja ankeat parkkikentät rauhaan. Ainoa oikea ratkaisu on tiivistää kaupunkia keskeltä ja rakentaa ylöspäin. Kun ihmisiä, työpaikkoja ja palveluita on enemmän pienemmällä alueella, tarvetta pitkien matkojen kulkemiseen on vähemmän. Liikenne, saasteet ja melu vähenevät, matkat voi tehdä ilman omaa autoa ja luontoa säästyy. Tässä ei yksinkertaisesti ole haittapuolia. Tietenkin historiallisten alueiden ja rakennusten kohdalla on oltava tarkempana, eikä täydennysrakentaminen sovi joka kortteliin. Suunniteltu asemakeskus on loistoesimerkki siitä, minne se sopii, ja se pitääkin minusta käynnistää tulevan valtuustokauden aikana. Keskustassa riittää toki muutakin työstettävää. Autojen vähentäminen oli hyvä ensimmäinen askel ydinkeskustan viihtyisyyden lisäämiseksi, mutta paljon enemmän on tehtävä. Tampere ansaitsee kunnollisen kävelykeskustan, joka houkuttelee myös pysähtymään. Tämä on myös alueen yritysten etu, vaikka osa valtuutetuista jyrisee jatkuvasti parkkipaikkojen puolesta. Tuomikirkonkadun tapainen puolivillainen viritys, joka täyttyy edelleen jatkuvasti pysäköidyistä autoista, ei kelpaa alkuunkaan. Tämän kanssa täytyy vihdoin ryhtyä olemaan tosissaan, sillä keskusta kuuluu ennen kaikkea ihmisille. Kuninkaankatu tuntuu viihtyisyyden osalta jo hieman menetetyltä tapaukselta, vaikka mielelläni sielläkin kehitystä näkisin. Varsinainen kävelykeskusta syntyisi kuitenkin luonnollisimmin juuri Tuomiokirkonkadun ympäristöön. Tulevaan matkakeskukseen saapuvat ihmiset eivät luonnollisesti ole liikkeellä omalla autolla, joten kävelylle suunniteltu alue heti naapurikorttelissa olisi enemmän kuin loogista. Toivottavasti tämä avasi ajatteluani järkevästi, eikä liian pitkästyttävästi. Laitetaan vielä pakollinen loppuun siltä varalta, että jollain on kiinnostusta tukea tätä touhua. Muutama eurokin auttaa: https://bit.ly/37DNmAf.
0 Comments
No niin, yritetäänpä saada tänne eloa pitkästä aikaa. Tiedän että väitin pitäväni tämä blogin jollain tapaa hengissä edellisten vaalien jälkeen, mutta törmäsin siihen realiteettiin, ettei vaaleja varten perustettuun blogiin vain ollut paljoa sanottavaa ilman vaaleja. Valtakunnan- ja maailmanpolitiikasta olisi tietysti ollut moneen otteeseen, mutta ei tämä koskaan oikein ollut paikka niille. Ja niin se sitten jäi, kun ei ollut sitä paikallispolitiikkaa.
Nyt seuraavien vaalien lähestyessä tämäkin on hyvä herättää eloon, ja aivan aluksi ajattelin selvittää mihin olen käyttänyt viimeiset neljä vuotta, kun en selvästikään ole käyttänyt niitä blogin kirjoittamiseen. Eli kertauksena, jäin siis viime vaaleissa noin 30 ääntä vaille varavaltuutetun paikasta, mikä oli ensikertalaiseksi aivan mukava suoritus. Merkittäviä luottamustehtäviä ei kuitenkaan rannalle jääneelle siunaantunut, joten tuntui luonnolliselta jättää tämä blogi niidenkin osalta rauhaan. Facebookin kuntapolitiikkaryhmässä olen kyllä rähissyt säännöllisesti, minkä moni on varmasti huomannut. Olen ollut tämän vaalien välisen ajan varajäsenenä sekä TKL:n johtokunnassa että TOASin hallituksessa. Kokouksia ei minulle kuitenkaan paljoa kertynyt, sillä varsinaiset jäsenet olivat hyvin ahkeria niissä käymään. Siviilielämän puolellahan olin ennen viime vaaleja töissä Iltalehdessä. Jättäydyin tietoisesti työttömäksi noin puolen vuoden ajaksi, koska ajattelin, että elämäni ensimmäiset vaalit vievät paljon aikaa ja voimavaroja. Olin oikeassa. Vaalien jälkeen oli vielä vähän aikaa hengähtämistä, mutta sitten havahduin todellisuuteen, ettei toimittajan tehtäviin ihan noin vain palata minnekään päin. Välillä olen siis tehnyt ns. oikeitakin töitä Postin logistiikkakeskuksessa. Työ on työtä, ei siinä mitään, ja kyseinen työ on hyvin tärkeääkin. Luonnollisesti koko ajan kuitenkin veri on vetänyt toimitustyön pariin, ja siihen palasin 2019, kun tein sopimuksen STT:lle. Siellä nautin olostani kovasti, vaikka reissaamista Tampereen ja Helsingin välillä oli paljon. Oli, kunnes viime keväänä virus iski, ja kaikki siirtyivät etätyöhön. Etätyössä on sellainen piirre, että se vähentää yrityksen kokonaistarvetta työntekijöille, sillä esimerkiksi sairaslomat vähenevät huomattavasti. Suurin syy on se, etteivät taudit leviä, kun kaikki ovat kotona. Hieman ikävämpi syy on sitten se, että moni ei ota sairaslomaa yhtä herkästi kuin ennen, koska kotona pystyy työskentelemään puolikuntoisenakin. Tämä on etätyön yksi varjopuoli. Saavumme joka tapauksessa siihen, että kuten niin monen muunkin kohdalla, virus vei pääosan minunkin töistäni, ja nyt on oltu muutama kuukausi ihmeellisessä välitilassa. Nämä vaalit tulevat siis menemään nyt moneltakin kantilta hyvin eri tavalla kuin edelliset. Sen lisäksi, ettei ihmisiä saa juurikaan tavata, budjettia ei juurikaan ole. Ei sitä viimeksikään paljoa ollut, mutta enemmän kuitenkin. En usko rahan ratkaisevan vaaleja, mutta vaikuttaahan se. Ainakin siihen, pystyykö mainostamaan vähän vai ei ollenkaan. Jätän siksi tähän kaikkien politiikkaan pyrkivien tapaan linkin, jonka kautta voi tehdä lahjoituksen kampanjan tukemiseen. Muutama eurokin auttaa ihan oikeasti, jos tuntuu että ajatukseni rimmaavat omiesi kanssa. Tässä siis kaiken varalta se linkki: https://bit.ly/37DNmAf Aiemmin jäi mainitsematta, että olen tietysti myös ollut vuodesta 2014 asti salibandyerotuomari. Tämä on käytännössä toinen työ, josta on parhaimmillaan tullut ihan merkittävä osa tuloistani, ja on sanomattakin selvää, että tämä loppui joulukuun rajoitusten myötä. Tuomarihommat ovat ylipäätään olleet – uskokaa tai älkää – hyvin mielekkäitä alusta asti. Jopa niin, ettei niitä aina osaa ajatella työnä, vaikka sitähän ne ovat. Ja koska kaikkien pitäisi tykätä työstään juuri noin paljon, päätin vihdoin joulukuussa toteuttaa päässäni vuosia pyörineen ajatuksen ja perustaa yrityksen. Yksin en siihen pysty, ja siksi se on kestänyt niin pitkään. Nyt kuitenkin löysin kaverin, joka oli valmis lähtemään prototyypin toteuttamiseen, ja jolla oli siihen aikaa. Tavoite olisi siis olla ensi kesänä sekä yrittäjä että kaupunginvaltuutettu. Let’s do this. (I figured I will just write this in English since I would have to do that anyway and everyone reading this probably reads English well, so why do it twice.)
163. That’s where I ended up, that’s how many wanted me to serve in the city council. First of all, thank you. Really. That is a lot of people. Not enough to put me in the council but still a lot. I was left about 30 votes shy of a reserve position, so that was pretty close. An actual council seat would have needed more than twice as much so there is no “if” with that. Still, I can’t feel too bad. For a first timer that’s a good number of votes. Also, I was close enough to getting a spot that I will most definitely get some sort of board position in city administration. A number of those always go outside the council members and reserves and I was the 5th one in our party. So there are some concrete results from this. Again, thank you. But more importantly, there is something I have realised from this. The 163 people have sent a clear message that I cannot ignore. What I have said over the last few months has obviously resonated with people. They showed that by voting for me. About 5 months ago I had not even decided if I would get into politics. On Sunday evening I was the 33rd (out of 100) green party candidate on the list with 163 votes. That does not make me a council member but it makes me a player in the game. If someone was thinking that I’m not fully invested or otherwise not necessary in the party since I came aboard so recently, no one is thinking that anymore. When the results rolled in I felt a little disappointed. Mostly because I got so close. I have said over the last several weeks that I had no idea how well the campaign was going. I had nothing to compare it to. Well I do now. Not that I ever got into this thinking that it would just be a one-time shot in the dark, but I really wasn’t sure what I would do with regard to politics if I didn’t go through. I knew it would take some time to figure that out. I guess it took about 30 seconds. I have received 2 new likes on my Facebook page after the results came in. After they came in. That cannot be a show of support for the campaign, not anymore. Those people expect that page to still be there in the future. They expect me to keep working. Out of the current 150 those 2 likes may well be the most important. They force me to remember that I have work to do. Again I saw that under the sun the race is not to the swift, nor the battle to the strong, nor bread to the wise, nor riches to the intelligent, nor favor to those with knowledge, but time and chance happen to them all. Maybe I wasn’t quite ready or maybe this wasn’t the time. But this certainly was the thing. I have felt tired, frustrated, scared, embarrassed and stupid during the past 4 months. But all of the time I have felt right. There is another election coming in about 9 months. I think I just barely learned how to campaign in the last week and that still landed me 163 votes. I know I’m supposed to just relax now and be happy for our party’s success. I am, but that’s not enough. I’m not satisfied. 163 is not enough. There is work to be done. And I’ve never been one to shy away from a fight. As Ernest Hemingway put it: The shortest answer is doing the thing. I am not done. |
Petteri
Tamperelainen toimittaja ja ehdokas kaupunginvaltuustoon kuntavaaleissa 2021. Arkisto
March 2021
Categories
All
|