(Tämä on Aamulehdessä 10.6.2021 julkaistu mielipidekirjoitukseni. Julkaisen sen myös täällä, että se on jatkossakin tallessa ja löydettävissä.)

Tampereella on vuosikymmenet puhuttu aseveliakselista, jossa kaksi puoluetta sopi kuntapolitiikassa asiat pitkälti keskenään, vaikka edustavat lähtökohtaisesti hyvin erilaisia näkemyksiä ja eturyhmiä. Tämä oli mahdollista, koska – syystä tai toisesta – molemmista löytyi halua yhteistyöhön eriävistä näkemyksistä huolimatta.
 
Vaikka aiheesta puhutaan nyt hieman irvistellen, kyky yhteistyön tekemiseen on kuntapolitiikassa hyve. Usein pöydällä on päätös jostain yhteisestä hyvästä, jonka aikaansaamiseksi kompromisseihin on kyettävä.
 
Tähän liittyen viime aikoina on päätään nostanut huolestuttava ilmiö. Poliitikot ovat alkaneet entistä enemmän esiintyä pelkästään yleisölle, eivätkä tahdo enää puhua toisilleen. Ennen internet-aikaa väännöt käytiin valtuuston lisäksi pitkälti lehtien palstoilla tai TV- ja radiokanavilla. Avaukset olivat kaikkien nähtävillä ja vastattavissa.
 
Nyt suuri osa samasta keskustelusta tapahtuu sosiaalisessa mediassa. Vaikka miten kaipaisi paluuta vanhaan, muutoksen merkitystä ei voi väheksyä. Tästä syystä on huolestuttavaa, kun keskustelusta pyritään sulkemaan poliittiset kilpakumppanit ulos. Toisinaan jopa tavalliset kansalaiset, mikä on vielä hälyttävämpää.
 
Erityisesti tässä on kunnostautunut yksi porukka, joka kansanedustajansa johdolla järjestelmällisesti estää sosiaalisessa mediassa eri mieltä olevilta keskustelun seuraamisen – kansanomaisesti blokkaa heidät. Tämä johtaa siihen, että merkittävien vaikuttajien esittämät väitteet ja suoranaiset valheet saavat tuhansien ihmisten yleisön, mutta niiden kyseenalaistaminen tehdään mahdottomaksi.
 
Tämä ei ole pelkästään älyllisesti epärehellistä, vaan vaarallista pelkuruutta, joka asettaa demokratian pelisäännöt kyseenalaisiksi.
 
Politiikan on tarkoitus olla ajatusten ja mielipiteiden kilpailukenttä. Ei toisistaan erillisten rinnakkaistodellisuuksien verkko, jossa parhaiten menestyy se, joka luo omille joukoilleen suurimmat uhkakuvat ulkopuolisista.
 
Pystytte parempaan.

Lähetin viime yönä (pitkiä nämä kampanjapäivät) Aamulehteen tarjolle mielipidekirjoituksen. Koska sen julkaisemisesta tai julkaisun ajankohdasta ei ole takeita, ajattelin lyhyesti raapaista samaa aihetta täälläkin. Otsikko on kyseisessä kirjoituksessa eri, enkä sitä sellaisenaan tietenkään itse julkaise ennen kuin se on joko ollut AL:ssä tai päätetty olla siellä julkaisematta.
 
Minua on vahvasti kismittänyt jo pitkään, oikeastaan vuosia, kuinka kuntapolitiikkaryhmissä blokkaillaan kaikki eri mieltä olevat, etteivät omien fanien palvontamenot häiriintyisi. Jokaiselle ryhmiä seuranneille on tietysti selvää, että tässä kunnostautuvat ennen kaikkea perussuomalaiset, etunenässä Veikko Vallin. Aamulehden tekstissä en mainitse kumpaakaan nimeltä, mutta se oli enemmän älyllinen harjoitus kuin hienotunteisuutta. On hauska nähdä, kuinka tietyn porukan saa pillastumaan puhumatta heistä suoraan.
 
En kiistä, etteikö kyseessä ole osittain tietoinen provokaatio. Näin lähellä vaaleja on hyvä saada vähän vettä myllyyn, ja minä taitan ihan mielelläni peistä perussuomalaisten kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu.
 
Silti tämä on paljon muutakin. Politiikan luonne on vuosisadat ollut sellainen, että esitetyt väitteet joutuvat kritiikille alttiiksi, ja niitä joutuu julkisesti puolustamaan. Kun poliittinen teatteri siirtyy someen, minkä se on auttamatta tehnyt, samat julkiset väittelyt pitäisi käydä siellä. Nyt kuitenkin estämällä kaikki kritiikki, politiikasta somessa tulee pelkkää performanssia, joissa tuhansille sivusta seuraajille voi näyttää siltä, ettei kukaan kritisoi tökeröitä avauksia. Puhdas valehtelu muodostuu normiksi, kun siitä ei jää kiinni.
 
En tiedä mitä tälle voisi tehdä. Sosiaalinen media toimii siten kuin toimii, eikä sen mekanismeja voi kunta- tai edes valtakunnanpolitiikassa muuttaa. Sen kyllä tiedän, että blokkailua harrastavat ovat selkärangattomia pelkureita, jotka tietävät joko valehtelevansa, tai ettei heidän näkemyksillään ole riittävästi kannatusta.
 
Toivottavasti mahdollisimman moni äänestäjä myös näkee tällaisen touhun läpi, ja antaa äänensä ehdokkaalle, joka uskaltaa toimia läpinäkyvästi.
 
Vielä ehtii.
 
P.S. Julkaisen AL:lle lähetetyn tekstin täällä, kun se on mahdollista.

Vaaleihin on enää reilu viikko, ja olen kevään aikana saanut kirjoitettua tässä blogissa (ainakin omasta mielestäni) kaikista tärkeimmistä vaaliteemoista ja niitä liippaavista asioista. Vielä ehtii silti puristaa pari blogausta ennen h-hetkeä, joten ajattelin tähän väliin kirjoittaa hieman tämän kevään kulusta ja ehdokkuusprosessista ylipäätään. Tämä on itselleni toinen kerta, mutta harva asia on mennyt viime vaalien tapaan.
 
Oikeastaan ainoa asia, joka pysyi hyvin tarkkaan samana, on vaaleihin kuluneen rahan määrä. Ilokseni sain kuitenkin ensimmäistä kertaa muutaman lahjoituksen yksityishenkilöiltä, mistä tuli erityisen hyvä mieli. Sen lisäksi, että ne auttoivat rahallisesti kampanjan toteuttamisessa, ne ovat mukava merkki siitä, että suuntani on ainakin joidenkin mielestä oikea. Tämä tsemppaa, kun kampanjakevät meinaa välillä uuvuttaa. Ilman näitä lahjoituksia rahankäyttöni olisi jäänyt jopa hieman viime vaaleja pienemmäksi. Nyt se ylittää ne hieman, mutta kokonaissumma jää silti 300 euron tietämille.
 
Osaltaan minulla on periaate, etteivät rahalliset resurssit saisi olla vaaleissa kovin ratkaisevassa asemassa, mutta omalla kohdallani ei ollut edes mahdollisuutta käyttää paljoa enempää. Kadunvarsissa tai bussien kyljissä en ole mainostanut, mutta muuten tuntuu, että olen saanut kasaan aivan kelpo kampanjan. Ratkaisu on vain ollut tehdä enemmän itse siinä missä moni muu on tilannut esimerkiksi esitteensä muualta.

 
Vaalimaailma myllerryksessä
 
Suurin ero neljän vuoden takaiseen on tietysti ilmiselvä. Edellisten vaalien kaltaisia tapahtumia, vaalimökkejä, kahvitarjoiluja ja ylipäätään suuremmalla joukolla kampanjointia ei ole ollut lainkaan. Tämä oli minulle suuri haaste, sillä viimeksi ensikertalaisena nojauduin aika vahvasti tähän yhteiseen tekemiseen. Kun ei ollut kokemusta siitä, mikä olisi toimivaa kampanjointia, oli helpointa mennä muiden perässä ja katsoa mallia. Toki tämä kokemus toi nyt toisella kertaa tiettyä rohkeutta, joka viime vaaleissa puuttui, mutta toisaalta ainoa tuttu toimintamalli oli poissa.
 
Tein tässä tilanteessa ratkaisun, joka tuntui minulle luonnolliselta, ja olisi kenties toiminut jo neljä vuotta sitten. Päätin tehdä kampanjani lähes pelkästään verkossa. Olen yrittänyt pitää blogikirjoitusten ja Facebook-päivitysten tahdin tasaisena, jotta näkyvyyttä olisi hieman koko ajan. Mainosbudjettini olen myös käyttänyt täysin Facebookissa mainostamiseen. Ainoastaan Twitter-näkyvyys harmittaa, koska siellä seuraajia kertyy hyvin hitaasti ilman tunnettua nimeä, ja mainostaminen on paljon Facebookia kalliimpaa. Lähdin twiittijunan kyytiin vuosia myöhässä, joten siellä en vielä kummoista näkyvyyttä ole saanut. Kaiketi läpimeno vaaleissa voisi vaikuttaa tähänkin.
 
Mietin vakavasti, etten välttämättä tekisi paperisia esitteitä – flyereita, flaikkuja – lainkaan tällä kertaa. Alkukeväästä vaikutti hyvin epävarmalta, tuleeko minkäänlainen katukampanjointi olemaan edes mahdollista, ja jos on, mitä siitä saisi irti. Tilanne lähti kuitenkaan paranemaan niin hyvin, että päätin ottaa tämänkin keinon käyttöön ja viettää kaduilla ainakin hieman aikaa. Myönnetään, että vaikka suhteellisen supliikki luonne olenkin, tämä puoli kampanjasta on minulle haastava, ja tuntuu aina hieman tökeröltä yrittää pysäyttää ihmisiä kadulla. Hauskasti tässäkin touhussa pääsee aina lopulta eräänlaiseen draiviin, ja kun välillä useampi ihminen peräkkäin ottaa hyvillä mielin flaikun vastaan, iskee ainakin vähäksi aikaa voittajan fiilis. Olen myös huomannut, että yhdessä toisen ehdokkaan kanssa flaikuttaminen sujuu paljon helpommin, eikä kilpailuasetelmaa ole, kun molemmat voivat tarjota kahta esitettä kaikille.
 
Mitä itse esitteeseen tulin, menin taas melko lailla vaikeimman kautta. Minullahan oli jo viimeksi visio, että flyerin olisi hyvä olla mahdollisimman pieni, jotta se sujahtaa helposti taskuun, eikä sitä tee mieli rutata lähimpään roskikseen pelkän vaivan vuoksi. Kuitenkin siihen pitäisi saada mahtumaan kohtuullinen määrä tavaraa. Viime kerralla tämä johti minut suunnittelemaan suhteellisen sekopäisen kolmin kerroin taittuvan virityksen, jonka kanssa meinasi olla hermo koetuksella monet kerrat. Sen lisäksi, että sen väkertäminen kasaan oli yhtä piinaa, monikerroksisuutensa takia se halusi aina ponnahtaa ylös kuin jousi, ja yhtään paksumpi läjä niitä oli aina lähdössä tuulen mukaan.
 
Tällä kertaa olin jo hieman viisastunut ja tyydyin tekemään vain yhden taitoksen. Homma on paljon helpommin hallittavaa ja vähemmän pääkoppaa koettelevaa. Tässä kohtaa lukija kuitenkin viimeistään on huomannut merkittävän eron lähes kaikkiin muihin ehdokkaisiin. Minun esitteeni ovat alusta loppuun henkilökohtaista käsityötä. Suunnittelun olen tehnyt taitto-ohjelmassa omalla koneella, ja tulostaminen tapahtuu tavallisella värilasertulostimella hyvälaatuiselle, normaalia tulostuspaperia paksummalle paperille. 250 arkin paketti maksaa kympin ja siitä tulee 500 flyeria. Tämä on todellakin budjettiratkaisu, mutta työtä se tuottaa. Nytkin taiteltuja läpysköjä on vajaa sata painumassa kasaan kirjapinojen alla. Teen taas lisää, kun ne loppuvat.
 

Numeropeliä
 
Vaalien siirtymisellä kesän puolelle on silläkin ollut erinäisiä vaikutuksia kampanjan kulkuun. Ensimmäinen on positiivinen. Kampanjahommia on saanut tehdä lämpimässä, tai ainakin vähemmän kylmässä kuin yleensä. Suomessa kaikkien muiden kuin eurovaalien ajankohta on karmea. Presidentinvaalien katukampanjat tehdään paukkupakkasissa, ja huhtikuisten kunta- ja eduskuntavaalien kampanjointi on yhdistelmä karmeita tuulia, jäätävää tihkua ja välillä räntää.
 
Jos minä saisin päättää, kaikki vaalit siirrettäisiin syksyyn. Ei kuitenkaan tähän alkukesään, sillä samassa paketissa on tullut aika raju allergiakausi, joka on ainakin minulle yleensä yhtä piinaa. Laukussa on ollut suunnilleen yhtä paljon nenäliinoja kuin flaikkuja, ja ennen kotoa lähtöä on pitänyt muistaa silmätipat ja nenäsuihkeet. On tämä ehkä kokonaisuutena voiton puolella, mutta vain niukasti.
 
Nyt kun siirrytään kampanjan viimeiseen viikkoon, jäljellä ei flaikutuksen loppukirin lisäksi ole paljon muuta kuin spekuloinnin aloittaminen. Ja voi pojat, että se on tällä kertaa vaikeaa. Pidän kyllä asioiden ennustamisesta, ja vaalien kanssa olen yleensä osunut suhteellisen lähelle oikeaa. Viimeisin vuosi-puolitoista on kuitenkin ollut niin perinpohjaisen kummallinen, että en tiedä mitä tässä arvaisi.
 
Ennen kuin arvailen omaa kohtaloani, heitän ennusteen Tampereen ja vihreiden tuloksesta. Vaikka haluan vihreiden saavan montakin lisäpaikkaa, tilanne on silmiini sen näköinen, että jos ryhmän koko kasvaa yhdellä, tulos on aivan hyvä. Saman suuruisena pysyminenkään ei olisi mikään tappio. Mielenkiintoista on kärjen tasaisuus. Näyttää siltä, että perussuomalaiset tulee viemään paikkoja muilta. Vihreän äänestäjän siirtyminen heidän taakseen on kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä. Jos siis sdp ja kokoomus menettävät kannatustaan, mutta ps ei nouse kolmen kärkeen, lopputulos voi jopa olla, että vihreät on Tampereen suurin puolue. Peli menee jännäksi.
 
Itse sain viimeksi 163 ääntä ja olin noin 30 äänen päässä varavaltuutetun paikasta (Tämä on muuten kolme ääntä enemmän kuin Sanna Marin sai ensimmäisissä vaaleissaan). Nyt kun kokemusta on kertynyt, tiedän itse vähän paremmin mitä teen ja mikä toimii. Moni äänestäjäkin tuntenee minut nyt hieman paremmin, kun en ole enää ensimmäistä kertaa tässä rodeossa. Realistinen ajatus on siis ilman muuta, että äänimäärä kasvaa. Ja jännittävää on se, että kuntavaaleissa erot ovat pieniä.
 
Tuntuu aivan mahdolliselta, että äänimäärä vaikkapa kaksinkertaistuisi. Se tarkoittaisi noin 330 ääntä. Tämä on jo aivan siinä rajoilla, että sillä olisi melkein tullut valituksi kaksissa edellisissä vaaleissa. Ei varalle, vaan varsinaiseksi valtuutetuksi. Jos tuohon ennustaa hieman lisää, ja ajattelee äänimäärän olevan noin 400, valtuutetun paikka on – jos ei aivan varma – erittäin todennäköinen.
 
Pienikin parannus riittäisi siis varavaltuutetuksi, mutta varsinaisenkaan valtuutetun paikka ei ole yhtään liian kaukana. Tavoite ei siis voi olla mikään muu kuin paikka valtuustossa. Ja kun marginaalit ovat pienet, aivan muutama ääni voi ratkaista pelin. Jos siis et ole vielä äänestänyt, mutta voisit harkita minua, käy ihmeessä tekemässä ratkaisumaali äänestyspaikalla. Tämä peli pelataan aivan loppuun asti.